PiLY:n retkiblogi

Monipuolisesti harrastavan lintuharrastajan vuoteen mahtuu laskentoja, linturetkeilyä, muutonseurantaa, bongausta ja yhdistysaktiivin tapauksessa vielä erilaisia yhdistyksen nimissä tehtäviä asioita, jotka sisältävät kaikkea maan ja taivaan väliltä.

1.1:stä, tuttavallisemmin ekaekaa, on se päivä jolloin erilaiset vuodenpinnalistat ovat nollautuneet ja tavoitteena on tietenkin täydentää niitä mahdollisimman nopeasti. Suurin osa lintuharrastajista on liikenteessä silloin, vaikkei aktiivisesti pinnoja kerääkään. Pirkanmaalla ekaekaan lisävivahdetta toivat vielä käynnissä oleva talvipihapinnakisa ja käynnistyvä ekopinnakisa. Ensimmäisessä lasketaan talvilajeja omasta pihasta, jälkimmäisessä sallitaan kulku vain ilman moottoriajoneuvoja. Siinä on ekaekalle viipottamista.

Ekaekaa käynnistyi aamuhämärässä, jolloin vuoden lajiksi tuli ruokinnalta mustarastas aamukahvia juodessa. Päivä oli tarkkaan suunniteltu, ensin päivän valjetessa tekemään talvilintulaskenta omalle reitille, sen tuloksia olisi mielenkiintoista verrata tulevaan vuoteen, jos onnistuisi laskemaan reitin aattona ennen raketteja, lounas ja sitten alas Muotialaan ja Viinikkaan Vihiojan varteen  katsomaan mitä sieltä löytyy.

Ruokinnalta saa helposti talvipihapinnoja. Kuvassa naaras- ja koirasmustarastas ruokinnalla pikkuvarpusten kanssa. Kuva @ Tuija Palonen.

Laskentakierros starttasi oman pihan vierestä, paikalta löytyi harakoita, variksia ja keltasirkkuja tiasten lisäksi. Taivaalta kuuluva tuttu ‘korp-korp’-ääni sai peruuttamaan takaisin oman pihan puolelle. Talvipihapinna numero 19, korppi, saatu listoille, kun yksinäinen korppi teki kierroksen alueen yläpuolella.

Tammikuisessa metsässä lunta oli vain vähän, lintuja sitäkin vähemmän. Rakettien aiheuttama häiriö mitä ilmeisemmin näkyi paremmin metsässä kuin ruokinnoilla. Töyhtötiainen löytyi vasta lenkin loppupuolella ja pyrstötiaiset loistivat poissaolollaan. Metsä oli täynnä lahopuuta, mutta ei tikan tikkaa. Ensimmäinen käpytikka löytyi ruokinnalta asuinalueelta. Huolimatta lintuyksilöiden määrän vähyydestä, laskentalenkki oli mukava tehdä pikkupakkasessa ja poutasäässä. Lajejakin kertyi peräti 18, mikä on lyhyelle lenkille aivan hyvä määrä talvilaskennassa. Yllättäen tilhet loistivat poissaolollaan, vaikka aroniapensaat notkuivat vielä marjoja.

Lounaan jälkeen ohjelmassa oli vapaamuotoisempaa retkeilyä pelto- ja ruderaattimaisemassa Vihiojanvarressa. Vihervarpunen lensi äänellen yli, viereisestä puskasta lähti pari naakkaa liikkeelle ja fasaani juoksi siirtolapuutarhan teillä. Vuodenpinnoja ropisi ihan mukavasti. Kello alkoi näyttää kahta, auringonlaskuun oli reilu tunti jäljellä, aika kääntää kotia kohden. Ehkä palatessa näkisi vielä tiklejä.

Kovin pitkälle ei päästy, kun puhelin soi. Jo soittajan nimi kertoi, että iloiselle uudelle vuodelle sai toivottaa hyvästit, johan sitä olikin ehtinyt kulua 14 tuntia. Lehtisen Jarmo kuitenkin sitkeästi toivotti hyvää uutta vuotta, ennen kuin kertoi uutisensa: Iidesuikku oli vihdoin noussut jäälle ja järvi kokonaan jäässä.

Iidesuikku ei ole uusi tamperelainen lintulaji, vaan kyse oli Iidesjärveen jumiin jääneestä lentokyvyttömästä silkkiuikusta. Kalkon Olli oli huomannut linnun lentokyvyttömyyden jo aikaisin syksyllä ja oli miettinyt kuinka järvessä saataisiin pysymään sille sula talven ajan. Se, että Tampereen kaupunki olisi käynnistänyt hapettimen yhden linnun takia, oli epätodennäköistä.  Asiasta konsultoitiin useampaa tahoa, ja Alangon Markulta saatiin ohjeet mahdollisen pelastusyrityksen toteuttamiseen. Mikäli uikkua yritettäisiin pyydystää osin jäätyneestä järvestä, se pahimmassa tapauksessa sulkeltaisi jään alle ja hukkuisi. Täytyisi siis odottaa koko järven jäätymistä, jolloin uikku nousisi jäälle. Ongelmana vain oli, että jäällä se olisi alttiina variksille, lokeille ja ketuille.  Eikä uudelle jäälle olisi mitään asiaa edes ekokisan laihduttamalla lintuharrastajalla. Pelastamiseen tarvittaisiin siis ammattilaista, ja asiaan suhtautumista  kyseltiin myös aluepelastuslaitoksen palomestarilta ennakkoon.

Uikku oli siis jäällä, aika käynnistää pelastusoperaatio.  Hyvää tilanteessa oli vain vähän, lintu oli lähellä ( noin 40 metriä ) rantaa ja päivän valoa riittäisi vielä pariksi tunniksi. Päivä oli vähintäänkin hankala kun ajatteli uikun kuljetusten järjestelyä ja pelastuslaitoksen tilannetta. Nopean työnjaon tuloksena Jarmo ilmoitti asiasta pelastuslaitokselle ja samalla ilmoitin Alangon Markulle Valkeakosken lintuhoitolaan pelastusoperaation käynnnistymisestä. Kävelyä tulikin lisää, kun suunnaksi vaihtui Iidesjärven mattolaituri. Samalla selvisi, että uikulle saattaisi löytyä pidempiaikainen koti Ähtäristä, jos pelastusoperaatio onnistuisi.

Puolimatkassa rantaan Jarmo soitti uudestaan, pelastuslaitos tulee kuulemma paikalle vain ja ainoastaan jos linnun kuljetukset ja laatikko sitä varten olisi kunnossa ja tietenkin sillä edellytyksellä, ettei muita kiirellisempiä tehtäviä olisi.  Mistä ihmeestä ne tekisi äkkiä? Uusi puhelu Alangolle, joka lupautui noutamaan uikun. Kuljetus siis kunnossa. Kuljetuslaatikko? Ketä jäseniä tässä asuu lähellä, joka voisi lähteä tuomaan/etsimään sopivaa laatikkoa? Puhelu ensin Jukalle, joka kyllä iloisesti raportoi päivän lajit, mutta ei voinut auttaa kuljetuslaatikon kanssa, koska oli juuri melkein toisella puolen maakuntaa. Pahus. Onneksi puhelun aikana Viinikan grillikioski ilmestyi näköpiiriin. Älynväläys ja kurvaus kioskille kysymään mahdollisimman isoa laatikkoa. Pienen ihmettelyn saattelemana myyjärouva lahjoitti laatikon ja seuraavaksi varmistus Alangolta, että uikku mahtuu laatikkoon. Paljastuikin, että silkkiuikku mahtuu peräti noin kenkälaatikon kokoiseen pahvilaatikkoon, outoa miten välimatka ja höyhenpuku vääristää kokoa.

Jarmo odotteli rannassa ja soitti pelastuslaitoksen paikalle, kun kyyti ja laatikko olivat varmistuneet reilussa vartissa.  Aikataulussa oli vain pieniä ongelmia, uikku oli saatava jonnekin odottelemaan kuljetusta. Seuraava vapaaehtoinen? Kalkon Ollilla oli kokemusta kuikasta kylpyammeessa, joten silkkiuikku laatikossa ei voinut olla kovin suuri paha. Puhelu siihen suuntaan, ja Olli lupautui saapumaan paikalle pikaisesti, positiivisesti yllättyneenä pelastusyrityksestä.

Ohjelmassa oli odottelua ja jäällä rauhallisesti makaavan silkkiuikun tarkkailua. Samalla totesimme joutsenmuuton olevan mukavasti käynnissä ja Jarmon laskiessa ylilentävistä parvista nuoret, minä laskin kokonaismäärät. Muutonseurantaa siis muun toimen ohessa. Lajeja kertyi ihan mukavasti, ekaekaalajisumma nousi peräti 24:een neljään, vaikka silkkiuikun kohtalo olikin päällimmäisenä mielessä.  Kerrottuani aamupäivän laskentareitistäni, huomasimme että päivän aikana oli tullut harrastettuja lintuja useammalla eri tavalla, normaaleista harrastustavoista ei puuttunut kuin bongaus. Ei tämä pelastusoperaatiokaan ihan joka päiväistä ollut. Onneksi. Ollin saavuttua paikalle pelastuslaitos seurasi pian perässä.

Pelastajat lähdössä matkaan. Jo lautan pudottaminen veteen halkaisi jään koko järven leveydeltä. Kuva © Olavi Kalkko.

Tilanteen selvityksen jälkeen palomiehistä 2 sonnustaituivat kuivapukuihin ja aloittivat uikun lähestymisen lautan kanssa. Huolena oli, että jos jää murtuu uikun alta, se sukeltaa ja hukkuu. Myös uikun mietitytti, pelästyessään se saattaisi sännätä karkuun samalla juoksutyylillä, jota laji käyttää myös soitimella. Pelastusoperaatio näytti hankalalta, vajaan parin sentin jää ei kantanut ollenkaan, ja palomiehet rikkoivat kahlatessaan jäädä edeltään. Eteneminen oli tuskaisen hidasta, mutta uikku näytti pysyvän paikoillaan.

Niin lähellä, mutta niin kaukana. Iidesuikku valpastui pelastajien lähestyessä. Tummista läikistä huolimatta järvi on kokonaan jäässä. Kuva © Olavi Kalkko

Valitettavasti iidesuikku ei tajunnut omaa parastaan, ja pelastajien ollessa vain noin 10 metrin päässä siitä, se valpastui ja säntäsi pitkälle karkuun. Sitä ei olisi toivoakaan saada kiinni kahlaamalla ja jäätä särkemällä. Nyt saattoi vain toivoa, että iidesuikku älyäisi siirtyä jäätä pitkin Viinikanojaan ja sieltä Ratinaan.

Näin silkkiuikku kulkee jäällä. Kuva on otettu ennen pelastusyritystä. Kuva © Olavi Kalkko.

Markku ja Olli lupasivat tarkkailla uikun tilannetta, jos vaikka olisi mahdollisuus, että uikku tulisi rantaan tai jää paksunisi sen verran, että sitä pitkin pääsisi lähestymään uikkua. Valitettavasti 3.1. uikkua ei enää löytynyt jäältä, ainoastaan ketun jälkiä ja variksia.

Tietenkin mietityttää, mitä olisi voinut tehdä toisin. Uikun pelastamiseen olisi tarvittu kahlaajarengastajien käyttämä heittoverkko, mutta mistäs sellaisen saisi? Käytetäänkö moisia edes Suomessa? Tämä oli taas yksi niitä hetkiä, jolloin tuli mietittyä, että miksei Suomessa ole yhtä tehokasta ja koordinoitua eläinpelastusjärjestelmää kuin Briteissä on RSPCA:n  toteuttamana? Pääkaupunkiseudulla on lupaava alku ja eläinsuojeluyhdistykset sekä muut vapaaehtoiset vievät toimintaa oikeaan suuntaan pelastuslaitoksen avustamina, eli ehkä vielä jonain päivänä.. Haluan  kiittää kaikkia uikun pelastusyritykseen osallistuneita, Tampereen Aluepelastuslaitoksen palomiehiä, Lehtisen Jarmoa, Kalkon Ollia, Alangon Markkua ja Kulman grillin ja elintarvikkeen myyjää.

- Tuija Palonen

Lauantaiaamuna jo hyvissä ajoin ennen kello viittä innokkaat retkelle lähtijät kerääntyivät linja-autoasemalle tavoitteena päästä matkaan noin klo 5. Tuija piti vielä ennen lähtöä pikaohjeistuksen ja ei muuta kuin kahden auton nokat kohti pohjoista.

Tuija ohjeistaa matkan tarkoitusta ja suuntaa. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Lintuja aloimme laskea heti matkaan lähdettyämme ja lukema alkoi pikkuhiljaa nousta, vaikka auton ikkunoista havainnoimme. Matkalta saimme esimerkiksi hiiri- ja ruskosuohaukan.

Ensimmäisen päivän määränpää oli Saariselällä, jossa yövyimme. Saavuttuamme Saariselälle otimme huoneet vastaan ja sitten ei muuta kuin nokka kohti Kaunispään huippua, tavoitteena löytää keräkurmitsa. Kaunispäällä kesäyö oli komeimmillaan ja eikä aikaakaan, kun kapustarinta saatiin kiikareihin. Lisäksi siellä oli niittykirvisiä ja kivitaskuja. Lopulta löytyi myös keräkurmitsa poikueineen ihailtavaksi.

Keräkurmitsaa ihailemassa Kaunispään huipulla. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Seuraavana aamuna aamiaisen jälkeen suunta jatkui kohti pohjoista. Olimme hieman ajatelleet kiivetä matkan aluksi Kiilopäälle tai sitten Ailigas-tunturille, mutta sumu ja vesisade vesittivät sen ajatuksen. Matkalla pysähdyttiin kuitenkin Kaamasella Neljän Tuulen Tuvalla, jossa tiesimme olevan linturuokinnan ja josta saattoi nähdä taviokuurnan ym. lapin lintuja. Eikä aikaakaan, kun lintulaudalla näkyi taviokuurnapari, kymmeniä urpiaisia ja järripeippoja. Lisäksi kuului ja näkyi kuukkeli ja muita metsän lintuja.

Matkan kuvausporukka taitaa kuvata taviokuurnaa. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Seuraava etappi oli retkieväiden hankkiminen Nuorgamista, ihan vain hintatason vuoksi. Siitä otettiin suunnaksi Pulmankijärvelle menevä tie ja eikä aikaakaan kun näimme ensimmäiset tunturikihut ja lapinsirkut. Norjan puolelle päästyämme toinen autokunta kävi katsastamassa erään kalliopahdan, josko olisi tunturihaukkoja näkynyt, mutta oli vain jälkiä pesinnästä. Muuten matka jatkui kohti määränpäätä, Varangin niemimaata ja Ekkeröyn pikku kylää, joka oli matkamme tukikohta.

Heti ensimmäisenä iltana oli allekirjoittaneen pakko päästä katsomaan majapaikan lähellä olevaa ns. kajavakalliota, jossa n. 20 000 pikkukajavaparia pesii. Näky oli uskomaton, pikkukajavia pesillään vierivieressä koko kallio täynnä ja mikä äänimaailma kajavien kajatuksesta lähteekään.

Kajavia kalliollaan. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Seuraavaksi päiväksi oli luvattu hienoa keliä, joten päätimme, että se on paras käyttää Hornöyan -lintusaaren tutkailuun, koska huonolla kelillä sinne ei vene vie. Vardön satamassa venekyytiä odotellessa löytyi pohjankiisla satama-altaasta uimassa ja karimetso laiturilla istuskelemassa. Lisäksi kaukoputkella saattoi nähdä jo ensimmäiset kauempana olleet lunnit.

Veneen lähestyessä saarta tuli ensimmäiseksi vastaan saaren ominaishaju ja kun pääsimme laituriin, löi vasten kasvoja uskomaton lintujen aikaansaama äänimaailma, jota ei pysty sanoin kuvaamaan. Saaren lintupaljous löi todella ällikällä. Ei tiennyt olisiko pitänyt katsella merellä, lennossa vai kalliojyrkänteellä olevia lintuja, niin paljon niitä oli joka puolella. Siinä meni hetki jos toinenkin ihmetellessä lintupaljoutta ja tuntui kun olisi yhtäkkiä ollut jossain Attenboroughin luontodokumentissa, maailmassa, josta saattoi vain haaveilla television välityksellä. Kun sitä lintupaljoutta rupesi hahmottamaan, tajusi, että lunneja menee päätä viistäen yli ja niitä istuu melkein joka kallionkielekkeellä, samoin pikkukajavia, pohjan- ja etelänkiisloja, karimetsoja ja ruokkia. Lisäksi merikihuja oli paljon liikkeellä, sekä tummaa, että vaaleata muotoa. Patikointi Hornöyan huipulle kesti ja kesti, kun piti pysähtyä vähän väliä katselemaan ja kuvaamaan lintuja ja varsinkin lunneja, jotka surusilmäisyydessään veivät sydämen mennessään. Lisäksi matkalla huipulle näkyi myös vuorihemppoja sekä ylhäällä luotokirvisiä ja mikä keli Hornöyalla olikaan, aurinko paistoi lähes pilvettömältä taivaalta ja siinä ylhäällä maisemia ja lintuja ihastellessa 8 suulaa teki ohilennon. Takaisin satamaan patikoituamme aivan vierestä lensi hienosti vielä isokihu.

Lunnit Hornöyalla. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Evästauko Hornojan majakan kupeessa. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Seuraava päivä oli tarkoitus viettää lähistön lintupaikkoja katsellen, koska keliksi ei luvattu kauhean aurinkoista. Siinä aamulla tihkusateessa staijatessamme ei tämän duden mieli ollut kovin korkealla juurikin kelistä johtuen, mutta niinpä taas hetken päästä sää näytti kauniimmat kasvonsa ja sade lakkasi. Ajelimme Vadsöhön eli Vesisaareen ja sen luonnonpuistoon katselemaan mm. vesipääskyjä ja suosirrejä.

Vesisaaressa sukankuivausta. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Sieltä matkamme jatkui paikalliseen satamaan, jossa lintujen määrä oli vähäinen, mutta paikallinen suomalainen kalastaja juttuineen nosti hymyn useamman huulille. Ja eikun seuraavaa kohdetta kohti eli Nessebyn kirkkoa ja sen laskuveden aikaista lietteistöä. Päivä oli komea, aurinko paistoi jo pilvettömältä taivaalta ja oli ihana tarkkailla mm. ristisorsia, punakuireja ja merihanhia tyynessä kelissä.

Nessebyn kirkko ja osa lieterannasta. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Kirkolta jatkoimme matkaa vielä tundralle, jossa näkyi mm. pari tunturikiurun poikasta sekä tunturijärvellä alli ja mustalintu poikasineen. Saman päivän iltana oli vielä pakko kiivetä kajavakallion päälle ihastelemaan maisemia, koska enää matkan aikana sinne ei kerkiäisi.

Kuva: Tunturikiurun poikanen. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Viimeisenä Norjan päivänä lähdimme käymään Hamningbergissä, jossa olisi mahdollisuus nähdä esimerkiksi lisää suulia ym. mukavaa. Matka maisemineen oli aivan uskomaton. Upeaa vihreää tundraa joka puolella, aivan kuin kuvittelisi Irlannissa olevan, lisäksi upeita vuoria, joilla oli lunta ja välillä kivien muodostamaa kuumaisemaa. Pysähtelimme sopivissa lintupaikoissa matkalla ja pääsimme ihastelemaan esim. lapinsirrejä, piekanapesuetta ja kapustarintoja poikasineen. Hamningbergiin saavuttuamme istahdimme paikalliseen vohvelikahvilaan ja sen jälkeen kävelimme niemenkärkeen staijaamaan. Lämpömittari huiteli kahdenkymmenen korvilla ja vaikka olimme jäämeren rannalla, ei käynyt kunnolla edes tuulenvirettä ja sen lähes jokainen retkeläinen huomasi sitten illan tullen kasvoissaan palamisena. Lintujen liikehdintä oli aika vaisua, mutta suulia näkyi sekä muita vesilintuja, kuten riskilöitä.

Staijaamista Hamninbergissä. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Takaisin tullessa oli vielä pakko poiketa Vardön satamaan katsomaan, josko isolokki löytyisi ja kyllähän se pienen hakemisen jälkeen löytyikin.

Lähtöpäivän aamuna suuntana oli Suomi ja Saariselkä. Meri oli aivan tyyni, ja lämpötila jo aamusta korkealla. Matkalla vielä poikkeaminen Neljän Tuulen Tuvalla, jossa lintujen määrä oli vähäisempi kuin Norjaan päin mennessä sekä kalliopahdalla, jossa edelleenkään ei tunturihaukkoja näkynyt. Sen sijaan pienoisen yllätyksen toi peukaloinen, laulaessaan innokkaana kalliorinteellä sekä lapinsirkku.

Saariselälle päästyämme tavoitteena oli vielä löytää Kiilopään huipulta kiiruna ja eikun patikoimaan. Matkalla kivitaskut toivottivat tunturiin tulijan tervetulleeksi ja myös keräkurmitsapoikue näkyi. Jonkin aikaa haettuamme, kiirunat olivatkin melkein jaloissa ja koko porukka näki ne aivan lähietäisyydeltä.

Kiirunalla on erittäin hieno suojaväritys. Kuva © Stina Ahvenjärvi

Seuraavana aamuna oli vuorossa matka takaisin Tampereelle hienoa reissua muistellen ja edelleen lintulajeja kirjaten.

-Stina Ahvenjärvi

Seuraavana vielä reissun lajilista sekä Tapio Kaislan upeita lintukuvia matkalta: http://scirpus.fi/varanger/

Olen aina ollut hieman hidas lähtemään lintubongauksille ulkosaaristoon. Jotenkin vain nuo saaristokeikat bongausmielessä tuntuvat yllättävän hankalilta. Niinpä aavikkotyllin ilmaantuminen perinteiselle lintusaarelle Jurmoon aiheutti melkoista päänvaivaa. Ensiksi piti miettiä, saako aikaa järjestymään tuollaiselle bongausretkelle. Toiseksi sitten se, että kysymys on saaresta, johon kulkuyhteydet ovat huonot. Saaren etäisyys manteereesta on lisäksi melkoisen pitkä. Aikaa tulee varata runsaasti bongausreissua ajatellen.

Tiistaina 14.6. tuli tieto, että Jurmosta oli löytynyt aavikkotylli. Tieto aiheutti todellista miettimistä, koska laji olisi ollut elis. Seuraavana päivänä keskiviikkona saareen olisi päässyt Eivor-aluksella, joka poikkeaa Utön matkallaan Jurmoon. Eivorilla olisi päässyt myös takaisin samana päivänä. Eivor kulkee kuitenkin hitaasti tuntikaupalla tuota matkaa, ja aikaa olisi pitänyt varata aika lailla. Siihen ei tuntunut olevan tuossa tilanteessa mahdollisuuksia.

Niinpä seurailin viikon loppupuolen ajan hieman hermostuneena Jurmosta tulevia säännöllisiä päivitystietoja, joiden mukaan aavikkotylli viihtyy paikalla komeasti. Tosin pitkä havainnointietäisyys ja ikävän kova lämpöväreily yhdistettyinä toisiinsa tekivät linnun havainnoinnista enemmän tai vähemmän tuskaista.

Vedin perjantain ja lauantain välisenä yönä PiLY:n yöretken Orivedellä ja olin lauantaiaamuna aika väsynyt, kun lintutiedotuksessa ilmoitettiin venekyytiin Jurmoon vapaita paikkoja. Lähtemättä jäi silläkin kertaa. Mutta sunnuntaiaamuna, kun tuli päivitys linnun edelleen paikalla olemisesta, petti hermo -varsinkin kun Palosen Tuija laittoi tekstiviestin ja oli nyt kovasti lähdössä Jurmoon. Niinpä sitten päätettiin, että Tuija yrittää varata meille taksiveneen ja laittaa sitten ilmoituksen lintutiedotukseen, että veneessä on tilaa. Aluksi lähdössä olivat minä, Tuija, Öhmanin Meri ja Yli-Erkkilän Kalevi.

Hämmästykseni oli suuri, kun sain tietää, että myös varsin nopealiikkeiset kokeneet kärkibongarit Eero Niinikoski ja Aarne Ohtonenkin olivat vasta nyt lähdössä Jurmoon aavikkotylliä bongaamaan. Lisäksi mukaan ilmoittautui kolme muuta kyytiläistä. Lähtijöiden kokonaismäärä oli näin ollen mukavasti 9 henkilöä.

Lähdimme Tampereelta rivakasti liikkeelle, koska taksivene oli tilattu Pärnaisiin klo 13. Välissähän on lisäksi yksi lossi, joka voi aiheuttaa varsinkin viikonloppuisin ja lomakausina ruuhkajonoja. Tosin menosuunta oli sellainen, että tuskinpa sunnuntaina siihen suuntaan kovin runsaasti menijöitä olisi.

Otimme Kalevin kyytiin Sastamalasta ja sitten jatkoimme kohti Turkua ja Nauvoa. Lossin luo saavuimme juuri sopivasti, joten pääsimme sujuvasti lossilla toiselle rannalla. Pian olimmekin perillä Pärnaisissa. Aikaakin oli vielä hyvin jäljellä pientä evästaukoa varten. Taksivene odottelikin jo satamassa. Kun matkaporukka oli kokoontunut satamaan, lähdimme merelle. Juuri merelle päästyämme alkoi sataa. Säätiedotushan oli ennustanut sadetta, joten sateen alkaminen ei ollut yllätys. Hieman arvelutti se, miten aavikkotyllin havainnointi onnistuu, jos sade on kovin ankaraa. Tuuli sentään pysyi kohtuulukemissa.

Huipulle nouseva nuori naisbongari ja jo lähes kaiken kokenut bongarijyrä vierekkäin Jurmon retkellä. Meri Öhman juuri puhkaissut 300 ja Aarne Ohtonen reilusti yli 400 elistä Suomessa ©Tuija Palonen

Yllätys oli kuitenkin se, että taksivene lasketteli Jurmoon jopa alle tunnissa, kun Eivorilta sama suoritus vie tunteja. Tosin taksivene pääsee oikaisemaankin jonkin verran luotojen välistä. Astuimme maihin Jurmon satamassa sateen ropistessa laituriin. Kaukoputket mukana kiirehdimme Jurmon ”sisämaajärven” tuntumaan luonnonsuojelualueen rajakyltillle, jota ei ole luvallista ohittaa. Kahlaajia, sorsia ja hanhia näkyi 300-400 metrin päässä.

Ei tästä eteenpäin. Aavikkotyllin bongaus tapahtui tiukasti suojelualueen rajaa myötäillen. Kuva©Tuija Palonen

Tuo pelkäämäni sade oli kuitenkin onneksi tälle retkelle, koska sade vei mukanaan sen lämpöväreilyn. Kaukoputkella (vaikkakin sadepisaroiden läpi) saattoi loistavasti havainnoida alueella oleskelevia lintuja. Pian Tuija löysikin tyllin, jolla oli punertavaa rinnassa. Muut eivät vielä tässä vaiheessa onnistuneet löytämään lintua, koska lintu katosi jonnekin kivien väliin. Mutta jonkin ajan kuluttua se löytyi kivikosta uudelleen ja näkyi loistavasti väreilemättömässä säässä. Aavikkotyllihän se siinä suorastaan loisti väreissään, ja muun muassa lajille tyypillinen voimakas nokka erottui selkeästi. Tylli lensi sitten vielä upeasti lähemmäksi järven meidän puoleiseen kivikkoon. Pitää myöntää, että todella koreasta lajista tuli elämänpinna! Seurasi eliskättelyitä, mutta Merillä oli jo kiire mennä etsimään saaressa havaittua mustapäätaskua. Se olisi ollut Merille 300 puhkaisulaji.

Mustapäätasku oli ollut aika piilotteleva, ja sade ei auttanut asiaa. Veneilijälläkin, joka oli tuonut meidät Jurmoon ja joka odotteli satamassa, alkoi olla kiire takaisin. Lisäksi Eivor oli tulossa satamaan siihen paikkaan, jossa taksivene nyt oli odottelemassa meitä. Meri ei näin ollen nähnyt mustapäätaskua eikä hän saanut tuolla retkellä 300 puhki. Tämä oli kuitenkin ehkäpä onni, koska se 300 meni rikki sitten upealla lajilla -ensimmäistä kertaa Suomessa havaitulla kyläpöllösellä pari minuuttia juhannusaaton puolella. Eikä tarvinnut ajella edes kauaksi Pirkanmaan rajoilta. Tästä onnittelut Merille!

Venematka sateen ja voimistuneen merenkäynnin läpi takaisin Pärnäisiin sujui tunnissa. Tämä onnistunut bongausmatka ja taksiveneen nopeus muuttivat hieman asennoitumistani näihin ulkosaaristobongauksiin. Lossilla jouduimme jonkin aikaa jonottamaan paluumatkalla, mutta melkoisen sujuvasti pääsimme lopulta lossin läpi. Aarne ja Eero olivat ajatelleet ensiksi lähteä Jurmoon vasta seuraavana päivänä maanantaina Eivorilla, mutta retken muuttaminen sunnuntaille  oli heillekin onnekas ratkaisu. Aavikkotylliä ei nimittäin enää havaittu Jurmossa sunnuntain jälkeen! Tästäkin syystä sunnuntain bongausretki oli varsin hyvin ajoittunut.

Jukka T.

Torstai

Retken valmistelu aloitettiin jo ennen kuin arktisten lintujen syysmuutto oli alkanut. Ja kysymys oli siis kevätmuutosta. Majoitus Virolahdella on arktikaviikkojen aikaan kiven alla, ja nyt suunnitelmana oli viedä sinne 16 hengen ryhmä. 16 henkeä on juuri sopivan kokoinen porukka kimppakyydein kuljettavaksi. Ihan Utön rivitalotasoon ei päästy, mutta majoitus järjestyi Lypsyniemen leirikeskuksesta, jossa pystyisi järjestämään jopa ryhmän ruokailut. Ruokailujen järjestelykin oli melkoinen kompromissi, otetaanko kiinteät ruokailuajat vai syödäänkö kun keritään? Lopulta ruokailuajat päätettiin kiinnittää muuton kannalta hiljaisiin hetkiin, koska ex-tempore ruokailun järjestäminen 16 hengelle olisi vähintäänkin hankalaa ja aikaa vievää.

Ensimmäisen retkipäivän aamun koittaessa matkalle oli lähdössä mukaan 12 henkilöä. Tilanne oli äärettömän harvinainen, kimppakyytikuskiksi lupautuneita oli jopa liikaa, ja autokunnat saatiin tiivistettyä neljään. Kyytiläiset jaettiin tasaisesti, sillä tällä retkellä kertyisi kilometrejä ja sitä myöten bensakustannuksia normaalia enemmän.

Herätys oli samaan aikaan kuin normaalina työaamuna, vähää vailla kuusi. Sää näytti sateiselta, mutta tuulen pitäisi kääntyä lounaaseen seuraavana päivänä. Lähtö oli sovittu aikaisemmaksi kuin olisi tarve, sillä etukäteen paikalle lähetetyt agentit, – siis muut pirkanmaalaiset harrastajat, olivat kertoneet, että matkan varrella Haminan Kirkkojärvellä olisi mahdollista havainnoida pussitiaista. Sinne siis. Yhdistyksen rahastonhoitaja Jyrki kurvasi paikalle vartin yli seitsemän, kun minä ja Vesa odottelimme jo yhden jäähallinkokoisen repun ( 90 litran rinkka ), parin saapaskassin ja kaukoputken kanssa pihassa. Edellisestä reissusta viisastuineina mukana oli myös valtakunnan luotettavin navigaattori, GT-karttakirja. Jopa edellisen kerran 3 vuotta sitten päivitetyllä versiolla löytää perille.

Pienestä sateesta huolimatta reissu alkoi leppoisasti Lahdentietä itäänpäin ajellessa. Reitti on huomattavasti monipuolisempi kuin kiertää pääkaupungin moottoriteiden kautta, joskin hieman hitaampi. Kausalassa pysähdyttiin Matkakeitaalle, jossa oli vielä edullinen aamiainen tarjolla. Paikka on kuulemma kaikkien itään suuntautuvien linturetkien epävirallinen taukopaikka. Mukavaa vaihtelua ABC:lle. Hetken päästä paikalle ilmaantui myös matkanjohtaja Jukka Helinin autokunta, mukanaan Ann-Mari ja Martti. Tauon jälkeen suuntasimme Jukan johdolla kohti Haminaa, tosin pieni erkaantuminen sattui Kouvolassa, jossa Jukka yllättäen kääntyi kohti keskustaa. Päättelimme, että navigaattori teki jälleen kerran virhearvion, ja jatkoimme itse Lahdentietä vielä hetken eteenpäin. Vähän ennen Haminaa tuttu auto ilmestyi jälleen eteemme. Kirkkojärvelle pääseminen vaati jyrkän käännöksen heti moottoritien jälkeen Haminan keskustaan, melkein ajoimme itsekin ohi. Jukka jatkoi jälleen kerran risteyksen ohi.

Lintutornin parkkipaikalta löytyi kolmas autokunta, Hely ja Markku. Hetken aikaa mietittyämme suuntasimme sinne missä lintutorni oletusarvoisesti sijaitsi. Parkkipaikan vieressä lauloi kevään ensimmäinen satakieli. Jukka ja kyytiläisetkin saivat meidät kiinni, olivat kuulemma ‘käyneet katsomassa parempaa lintupaikkaa’ ja ajaneet lyhyempää reittiä Kouvolassa. Syy ei siis missään tapauksessa ollut navigaattorissa. Viimeinenkin autokunta saapui tornille, jossa oli jo entuudestaan aikalailla väkeä, olihan lähistöltä juuri ilmoitettu käärmekotka. Sitä ei näkynyt, pari mehiläishaukkaa lensi kaarrellen tornin yli ja rastaskerttunen lauloi äänekkäästi tornin vieressä kaislikossa. Sitten kuului sirahtava ääni, ja toinenkin. Hetken päästä odotettu lintu oli näkyvissä tien varren pajuissa. Koiraspussitainen! Olipa se pieni, vain sinitiaisen kokoinen. Jotenkin sen oli mieltänyt viiksitimalin kokoiseksi, siis vähän talitiaista suuremmaksi. Lintu oli jokseenkin levoton, mutta pienen odottelun jälkeen kaikki onnistuivat näkemään sen ainakin vilaukselta. Lisäksi retkeläisiä ilahdutti rohkea keltavästäräkki, joka käveli tietä pitkin melkein retkeläisten syliin.

Retken alku oli lupaava, ja siirryimme pienen kauppareissun jälkeen kohti Virolahtea. GT-kartta osoitti jälleen ylivoimaisuutensa navigaattorina, kun yhden autokunnan navigaattorin lataus loppui. Selvisimme kaikki hienosto majapaikkaamme, Haminan seurakunnan leirikeskus Lypsyniemeen lounaalle. Paikalla oli myös muita pirkanmaalaisia lintuharrastajia, niin saimme päivityksen alueen lintutilanteeseen heti. Majoituimme nopeasti huoneisiimme, eli petasimme neljän hengen huoneissa kerrossänkyihin omat liinavaatteet.

Tervetuloa. Hieman yli puolet PiLYn retkiporukasta. Kuva©Tuija Palonen.

Ruokailun jälkeen tutustuimme hetken tiloihin ja siirryimme vesisateessa tarkastelemaan viereisen lahden linnustoa. Retkelle ropisi heti uusia lajeja, lapintiira, merimetso, tukkakoskelo ja törmäpääsky. Samalla mietittiin suunnitelmaa, mihin mentäisiin seuraavaksi. Ohjelmassa oli Lintulahden lintutorni, joka sijaitsi muutaman kilometrin päässä Lypsyniemestä. Pakkauduimme autoihin ja siirryimme vanhan rakennuksen pihamaalle, joka oli joskus toiminut vanhainkotina ja sittemmin majoitustilana. Nykyään ulkomaalaisomistuksessa olevasta suuresta rakennuksesta saisi loistavan majoituspaikan suurehkon remontin jälkeen. Kaksikerroksinen torni löytyi rakennuksen toisesta päädystä, mutta sateesta johtuen toiseen kerrokseen ei kellään ollut hinkua. Sumuiselta lahdelta löytyi eksoottisen näköinen petolintu, joka pitkän pohdiskelun jälkeen osoittautui päältä vaaleaksi, mutta erittäin tummasiipiseksi nuoreksi merikotkaksi. Tornin toinen kerros helpotti hyvin kuivana pysymistä, valitettavasti lattian vaneri/pahvilevyt alkoivat jossain välissä vuotaa saumoistaan, jolloin alakertakin sai osansa vedestä. Lahdelta löytyi mm. rytikerttunen, punajalkavikloja, meri- ja valkoposkihanhia ja ruskosuohaukkoja. Käenpiika huuteli tornin vieressä ja lahden vastarannalta kuului käen kukuntaa. Illan edetessä sää alkoi kirkastua ja pian oli aika palata kohti Lypsyniemeä keittoillalliselle. Illallisen jälkeen osa jäi jo Lypsyniemeen huilaamaan, kun toiset lähtivät vielä yrittämään Lintulahdelta ruokosirkkalintua. Tämä ei kuitenkaan onnistunut, joten alueeseen tutustumista jatkettiin käymällä Arktikatornissa. Kyseinen torni oli retken ensimmäinen – mutta ei suinkaan viimeinen, korkea, kohtuullisen pieni ja huojuva torni. Puut olivat kasvaneet vähän turhan korkeiksi staijaamisen kannalta, mutta tarjosivat hienon näkymän ruokailevaan pikkukäpylintuparveen. Torni ei herättänyt sympatioita, joten retkeläiset siirtyivät kohtuullisen nopeasti alas tutkailemaan parkkipaikkaa, jossa rakennettiin KyLyn järjestämien arktikapäivien kojuja. Lisäksi grillikodan nuotio houkutteli retkeläisiä. Siirryimme vielä hetkeksi alas rantaan staijaamaan, mutta muutto oli hiljaista ja palasimme jo yhdeksän aikaan Lypsyniemeen. Pysähdyimme vielä hetkeksi Virolahden kirkolla, jossa kuunneltiin hautausmaan linnustoa. Hieman yllättäen puistosta kuului karjalanpeippo, jännää hyrisevää laulua laulava peippo, joka ei siis ole edes peipon alalaji, kunhan muuten vaan laulaa eritavalla. Karjanpeipon esiintymisessä Virolahdella ei sinänsä ole mitään ihmeellistä, mutta juuri hetkeä aikaisemmin olimme uumoilleet tornilla, olisikohan niitä kuultavissa täällä? Pienenä pettymyksenä huomasimme myös, että aiemmin Lypsyniemeen saapuneet nukkujat olivat käyttäneet kaiken kuuman veden, joten iltatoimet olivat melko virkistävät.

Iltastaijilla rannassa, tuulesta huolimatta ei muuttoa. Kuva©Tuija Palonen

Perjantai

Kello 4.09 aamulla. Paikan seinät ovat tehty paperista, yhden huoneen asukki herää, niin heräävät kaikki muutkin.  Käytävällä puhuminen kuuluu kaikkiin huoneisiin. Vesa hiippaili ensimmäisenä huoneesta ulos, ja yritin taitella itseni yläpediltä alas hiljaa, etteivät Markku ja Hely heräisi. Melkein onnistuinkin, vain Markku heräsi. Joku ystävällinen sielu oli keittänyt kahvia niin paljon, että siitä riitti kupillinen minullekin. Kaupasta eilen haetut pasteijat osoittautuivat loistavaksi pika-aamiaiseksi ja ensimmäisen kahvimukillisen jälkeen elämä alkoi voittaa. Jukka tietenkin oli käynyt jo ulkoilemassakin ja raportoi pihassa laulavasta kultarinnasta ja lehtokertusta. Yllättäen koko porukka saatiin hereille samaan aikaan ja viideltä lähtövalmiiksi. Siirryimme ensiksi Lintulahdelle, jossa kaunis aurinkoinen aamu sai lahden näyttämään huomattavasti paremmalta kuin edellisillan vesisade.

Lintulahden kaunis aamu. Vastarannalla Vilkkilänturan ja Kellovuoren tornit.  Kuva©Tuija Palonen

Erikoisen värinen merikotka oli edelleen paikalla, samoin merihanhet. Nyt alkoi jo löytyä kahlaajiakin, liroja, valkoviklo, meriharakoita ja rantasipejä. Käki jatkoi kukkumistaan vastarannalla ja kaksi pensaskerttua tuli aivan tornin viereen. Teeriä pulputti viereisessä metsikössä ja kurjet töräyttelivät parkkipaikan viereisellä pellolla. Aamu oli todella miellyttävä, yllättäen edes itikat eivät vielä vaivanneet. Lahdelta löytyi myös heinätavipariskunta, joka sai ihailua osakseen. Suunnitelmana oli jatkaa rantaan staijaamaan, mutta kaunis aamu sai ajan vierähtämään lintutornilla. Parkkipaikan vieressä pihlajassa laulanut leppälintu jatkoi lauluaan palatessamme autoille. Jukka jotenkin onnistui löytämään leppälinnun lipputangon nupista laulamasta, itse en kyllä nähnyt kuin lipputangon nupin. Ehkäpä matkanjohtajan olisi sittenkin pitänyt määrätä myöhäisempi herätys?

Etsi kuvasta leppälintu? Kuva©Tuija Palonen

Päätimme vaihtaa hieman toisenlaiseen näkymään, ja siirryimme vastarannalle Vilkkilänturan tornille. Pitkokset kulkivat ensin mukavan saniaislehdon läpi, jonka jälkeen siirryttiin vanhaan havumetsään. Lahden ruovikosta kuului heikosti pensassirkkalintu. Kuusitiainen matki kovasti pikkusieppoa, mutta aitoa ei kuulunut. Harmaasieppo kyllä löytyi, ja tornilta korppi. Virallinen aamiainen kutsui porukkamme takaisin Lypsyniemeen.

Fotofennican esittely Arktikapäivällä kiinnosti retkeläisiä. Kaukoputkia pääsi testaamaan aidoissa olosuhteissa. Kuva©Tuija Palonen

Aamiainen oli perusaamiainen puuroineen ja leipineen, mutta aikaisesta herätyksestä johtuen kävi lähes lounaasta. Aamiaisen jälkeen oli aika suunnata katsomaan arktikapäiviä. Omasta mielestään meidän autokuntamme osasi ajaa perille, mutta tulikin sitten käännyttyä yhtä tienhaaraa liian aikaisin. Ja kaikki muut seurasivat tietenkin perässä, vaikka Jukka väitti, että tiesi meidän ajaneen harhaan. No, oikea paikka löytyi kuitenkin pian ja autot saatiin juuri ja juuri parkkiin, sen verran suosittu tapahtuma nuo arktikapäivät olivat. Harmi, ettei PiLYn alueella oikein ole tilaisuutta järjestää vastaavaa isoa tapahtumaa. Arktikatornin juurelta löytyi mm. Kymenlaakson Lintutieteellisen Yhdistyksen koju vahvistettuna Lintuvarusteen tuotevalikoimalla, linnunpönttöjä, karttoja ja letun paistokojuja. Staijauspaikalta rannasta löytyi Fotofennican esittely, joka sai osan porukasta testaamaan kaukoputkia ja kiikareita aidoissa olosuhteissa. Valitettavasti muutto oli hiljaista, ja vain yksittäisiä pieniä parvia meni kaukana horisontissa. Läheltä löytyi kuitenkin haahkoja, merihanhia, muutama valkoposkihanhi ja silkkiuikkuja. Paluumatkalla rannasta lounaalle poikkesimme Virolahden museon pihassa, jossa pääskyjen lisäksi oli muutama lehtokerttu.

Iltapäivällä ohjelmassa oli Kurkelan pellot ja torni, mikäli torniin vain mahtuisi. Viikonlopuksi muotoutunut Vaalimaan rekkajono pääsi yllättämään heti 6-tien risteyksessä. Rekkoja oli jatkuvana jonona tienlaidassa parkissa? Onkohan tuossakaan mitään järkeä? Käännyimme Kurkelan ensimmäisestä tienhaarasta, ja huomasimme pian, että kaksi jälkimmäistä autokuntaa oli kadonnut jonnekin rekkojen taakse. Puhelin kauniiseen käteen ja ihmettelemään, missä kukin on? No, toinen porukka oli lähtenyt Kurkelan toisesta tienhaarasta. Sovittiin, että nähdään mahdollisesti tornilla. Pysähdyimme ensiksi pellon laitaan, jossa oli runsaasti kuoveja ja muutamia vikloja. Kaukaa pellon toiselta puolen kuului peltosirkku, jota ei kyllä kuullut kukaan muu kuin Jukka. Paikalle sattui muitakin pirkanmaalaisia, Sulkon Matti, joka oli jo pitempään viihtynyt Virolahdella. Kuulumisien vaihto ei tuottanut muuta uutta tietoa kuin sen, että Kurkelan torni oli täynnä.

Ajoimme varmuuden vuoksi Kurkelan petotornin ohi, parkkipaikka oli täynnä, samoin kuin suuri torni, joka kooltaan ja muodoltaan muistutti lähinnä tanssilavaa. Tästä johtuen siirryimme Kurkelan suoralle staijaamaan, josta Venäjän puolelle oli kirjaimellisesti vain kivenheitto. Pellolta löytyi sopivalta paikkaa lato, jonka viereen mahtui useampikin staijaamaan. Paikalla oli muutama muukin lintuharrastaja, rajavyöhykkeen ilmatilan tarkkailu saattoi alkaa, peltosaarekkeen puskissa viihtyvän punavarpusen säestyksellä. Kirkkaalta, pilvettömältä taivaalta oli vaikea löytää yhtään mitään. Nuotitus oli tehtävä horisontin puunlatvusten lajin ja muodon perusteella, eli se oli parhaimmillaankin vaikeaa. Taivaalta löytyi hiirihaukkoja, muutama tuulihaukka ja lisäksi pellolla ruokaili satapäinen parvi sepelkyyhkyjä. Horisontin yläpuolelle nousi jostakin mustavalkoinen lintu, jonka tunnistin nopeasti kattohaikaraksi. Sitten vaan epätoivoinen nuotitus muulle porukalle ja onneksi kaikki ryhmäläiset näkivät sen. Illalla selvisi myös, että Kurkelan tornissa ollut toinen puoli ryhmästämme oli nähnyt saman linnun onnistuneesti. Illallisaika alkoi lähestyä, mutta taivaalta löytyi vielä kiikariin eksoottisen näköinen petolintu. Nuotituksella se saatiin kiikareihin, mutta pilvettömältä taivaalta sen putkeen löytäminen oli lähes mahdotonta. Jännitys tiivistyi, kun väritys ei heti ensialkuun täsmännyt oikein mihinkään.

- Hakekaa nyt joku ihmeessä se putkeen! Jukkakin hermostui.

Vesa löysi linnun putkeen, koska kukaan ei uskaltunut irrottaa kiikareitaan linnusta. Alkoi tuntomerkkien luettelu: lähes valkoinen pohjaväri, tumma karpaalilaikku, voimakas tumma reunus siivissä ja pyrstössä. Lintu tuli suoraan päältä yli, ja määrittyi lopulta vaalean muodon mehiläishaukaksi. Ei siis suurharvinaisuus, mutta hieno näky silti. Nyt saattoi lähteä tyytyväisin mielin illalliselle Lypsyniemeen.

Eilisillasta viisastuneena varustauduin illan visiittiin Hurpun staijikalliolle paksuilla hanskoilla ja pipolla. Yritimme löytää merivartioston rannasta mustaleppälintua, mutta paikalta löytyi vain mökkiläisiä ja pari rantasipiä. Varustautuminen kylmään tuuleen oli turhaa, Hurpussa pärjäsi hyvin ohuilla hanskoilla ja lippiksellä. Muuttoa soljui yksittäisinä, harvoina parvina ohitse.  Koska  ilta oli kuitenkin kaunis, niin lintujen vähyys ei haitannut.

Lauantai

Lauantaiaamu oli kaunis kellon ajasta huolimatta. Jostain syystä puoli viiden varhaisaamiainen ei tuntunut ollenkaan niin tuskaiselta kuin perjantaina. Johtuisiko tottumisesta, vai siitä, että väsymys alkoi lähennellä hysteriaa? Sääennuste lupasi muuttotuulta, siispä Hurppuun staijikalliolle. Saapuessamme paikalle oli kalliolla jo 60 staijaria jonossa. Valkoposki- ja sepelhanhia muutti harvakseltaan ja parvista etsittiin kiihkeästi punakaulahanhea, sitä kuitenkaan löytämättä. Tunnelma oli oikein leppoisa ja oli mielenkiintoista myös tarkkailla toisia staijareita. Osa oli varautunut olemaan paikalla koko päivän, oli pehmustettua retkituolia, pilkkihaalaria ja valtaisia eväskasseja. Paikalle saapui myös alan konkari hitaasti kävelykepin kanssa ja valtavassa untuvatakissa, nuorempi polvi kantoi konkarin kaukoputken ja retkituolin. Konkarille pystytettiin putki ja samalla selvisi, että kaverin selkä oli pysyvästi jäänyt sen verran kumaraan, ettei kaukoputken puoleen tarvinnut enää erikseen kumartua. Minkälaista se oma käpöttely on parin-kolmenkymmenen vuoden kuluttua? Ellei sitten ole jo koheltanut itseään hengiltä jossain rantakivikossa siihen mennessä?

Aamustaiji Hurpussa. Kuva©Seppo Mäntynen

Aamiaisen jälkeen päätimme käydä Vilkkilänturan tornilla, sillä viereisessä metsikössä oli nyt varmasti kuultu pikkusieppo. Tornin parkkipaikalla ollessamme ylitse lensi kohtalaisen kokoinen valkoposkihanhiparvi ja kauempaa kuului lisää. Tästä huolimatta lähdimme tornille, mikä kannattikin. Pitkoksille kuului puukiipijän laulu ja koivujen latvassa ruokaili muutama pyrstötiainen, jotka ovat aina yhtä kivoja seurata. Nyt onnisti myös kuusikossa, pikkusieppo lauloi tornin vieressä kuuluvasti. Lintulahdella ei juurikaan ollut mitään ihmeellistä, muutama hiirihaukka kieppui horisontissa. Sen sijaan taivaalla meni useita parvia hanhia, lähes kaikki mantereen puolella. Muutto oli revennyt. Nyt tuli kiire korkealle, Hurpusta ei mantereen muuttoa näkisi. Minne? Kurkelaan? Ihan varmasti kuin tykillä ammuttu. Selän takanahan on Kellovuoren torni, jokseenkin pelottavan näköinen rakennelma. Mutta lähellä ja helkkarin korkea. Sinne siis. Pikamarssi autoille ja porukka autoihin. Ja taas Jukka lähti väärään suuntaan. No, me ehdimme ensiksi tornille, josta pari ornia juuria poistui. Tornin juurella oli pieni rengastusasema perhosansoineen ja itse torni melkoinen hökötys, mutta ei kun ylös. Vaikka olikin ‘omalla vastuulla’- laput.

Näkymä Kellovuoren lintutornista Venäjän puolelle. Kuva©Tuija Palonen

Tornista avautuva maisema oli kerrassaan huikea. Koko porukkamme ei mahtunut kerralla torniin, mutta osa ei edes halunnut korkeaan ja kevytrakenteiselta näyttävään torniin. Maisemia ehti ihailla hetken ja sitten lounaasta alkoi lapata hanhea. Ensin muutaman sadan linnun parvia, ja sitten isompia. Suurimmissa parvissa saattoi olla parikin tuhatta lintua. Näinkin suuria parvia oli vaikea laskea pilvettömältä taivaalta. Seurasimme muuttoa noin puolitoista tuntia, jona aikana sepel- ja valkoposkihanhia muutti noin 11 000 lintua. Lisäksi taivaalta löytyi hiirihaukkoja ja muutama merikotka. Ihan osattomiksi kallion laelle jääneetkään eivät jääneet, suurimmat parvet tulivat suoraan yli, ja tornin juurella männyissä pyöri käpylintujen lentopoikue. Lounaalle saatettiin lähteä tyytyväisinä, oikeaa arktikaakin oli nähty retkellä.

Arvaa montako sepelhanhea on kuvassa? Vastaus blogimerkinnän lopussa. Kuva©Tuija Palonen

Lounaan jälkeen muutto oli hieman tyrehtynyt, niin päätimme lähteä tutustumaan Väkevänjärven maastoon. Ohjelmassa oli siis autojen tankkaus, ja komea, aurinkoinen keli vaati myös jäätelöä. Kun matkustajat ja autot oli tankattu, otettiin jälleen suunta itään rekkajonon ohi. Samalla selvisi mikä on lintutiedotuksessa kummitellut Eastgate, kysymyksessä on huoltoasema Kurkelantien ja 6-tien itäisessä risteyksessä. Väkevänjärven tornilta löytyi kaulushaikara sekä lapasorsia, myös taivaanrannassa kaarteleva hiirihaukka näyttäytyi. Haarapääskyt kävivät läheisen liikennemerkin päällä tarkkailemassa tieltä käsin tarkkailua suorittaneita. Hely ja Markku lähtivät jonkin ajankuluttua jo kohti Tamperetta muiden miettiessä jatkosuunnitelmaa. Tornilta näkyi yllättävän huonosti järven selälle, joten siirryimme vähän matkaa eteenpäin. Iltapäivän lintutyhjiö piti näköjään taas paikkansa, järven selältäkään ei löytynyt kuin kuikka. Korviimme oli kiirinyt huhu, että järven pohjoisrannasta löytyisi loistava jäätelöpaikka. No, oli kuuma, niin sinne sitten. Paikalla ei kyllä ollut minkäänlaisia aukioloaikoja näkyvissä. Kiertelimme hetken murheellisina pihassa, mutta paikka pysyi hyvin aution oloisena. Ilmeisesti paikka on nykyään vain majoituskäytössä. Koska muutto oli tyrehtynyt, ja eilinen staiji Kurkelan suoralla oli tuottanut hyviä tuloksia, päätimme suunnata sinne. Matkalla heräsin siihen, että kuskimme Jyrki väänsi radion isommalle. Lämmin päivä alkoi väsyttää itse kutakin.

Väsynyt ja hysteerisen väsynyt?  Kuva©Tuija Palonen

Taivaalle oli noussut pari pilvenhattaraa, mutta varjostajiksi niistä ei juurikaan ollut. Eilinen sepelkyyhkyparvi oli kaksinkertaistunut, pellossa oli ilmeisesti jotakin erityisen herkullista syötävää. Taivaalta löytyi pari nuolihaukkaa ja jälleen kerran lisää hiirihaukkoja. Jossain välissä Kurkelan tornilta kiiri häly lähestyvästä haarahaukasta, mutta sitä ei koskaan saatu suoralta näkyviin. Retken rasitus alkoi jo näkyä, Jyrki suoritti taivaan tarkkailua vaakatasosta ja Jukka kivellä istuen. Lypsyniemeen palattiin suosiolla ajoissa illalliselle.

Illallisen jälkeen saatiin vähän uutta puhtia, ja kohteena oli Lintulahti. Ensimmäinen autokunta oli jo ehtinyt olla hyvän aikaa paikalla, kun saavuimme tornille. Ruokosirkkalintu kuulemma kuului rakennuksen toiseen päätyyn, joten sinne siis. Rantalepissä ruokaili vielä pikkutikka, joka suhtautui nuivasti puiden alle pysähtyneisiin lintuharrastajiin. Kesäillasta löytyi ainakin hyttysiä, ja ne puolestaan löysivät ruokaa meistä. Ruovikosta kuului pensassirkkalinnun sirinä ja lopulta ruokosirkkalinnun soinnuton surina. Olimme kuunnelleet tätä hartaasti paikoillaan ja pikkutikka oli uskaltautunut alemmaksi rantalepässä. Kun Lehtisen Jarmo ja Jukka liikahtivat puun juurella, herrojen päiden korkeudella ollut tikka säikähti ja lähti kirjaimellisesti korvan juuresta lentoon kiukkuisesti varoitellen. Ilta päätettiin aikaisin, ja olimme sängyn pohjalla jo kymmenen aikaan.

Sunnuntai

Viimeinen aamu jatkettiin samalla puoli viiden linjalla. Nyt tosin osa jäi jo nukkumaan. Päätimme aloittaa perinteisesti visiitillä Lintulahdelle. Kahlaajia tuntui ilmaantuneen vähän enemmän, tornille näkyi useita liroja ja valkovikloja. Lahdella saalisti myös ampuhaukka. Jatkoimme aamua staijauksella rannassa, josko vielä olisi muuttoa. Aamu lupaili taas kuumaa päivää. Eiliseen verrattuna muutto oli vaisua, ja jotenkin oli nurinkurinen olo. Syy tähän selvisi pian, valkoposkihanhet tarkkailivatkin staijaajia, eikä päinvastoin. Aamu sujui rauhallisesti ja suunniteltiin päivän ohjelmaa, joka tänään olisi lyhyempi. Lähtö kotiin olisi jo lounaan jälkeen.

Rannassa staijaamassa vai staijattavana? Kuva©Seppo Mäntynen

Aamiaisen jälkeen loppukin porukka liittyi seuraamme ja lähdimme Klamilan lenkille. Ensimmäiseksi suuntasimme Ravijoelle, jossa tutustuimme Harjun oppimiskeskuksen pihapiiriin, jossa on mahdollista liikkua lukukauden ulkopuolella. Hevosia ja hevosniittyjä oli paljon, ja sitä myöten myös hyttysiä. Punavarpuset lauloivat pensaissa ja pääskysiä kierteli ympärillä, mutta sitä kaivattua lajia ei vaan kuulunut. Peltosirkku oli täälläkin upeista puitteista huolimatta hiljaa. Jätimme hevoset ja puutarhat ja jatkoimme kohti Klamilaa, pysähdellen välillä peltoaukeilla ja peltosirkkua kuulostellen. Menestys oli huono ja kurvasimme Klamilan tornille. Jukka asetteli Mondeota parkkiin, mutta meidän autokuntamme katsoi, että tie jatkuu hyväkuntoisena tornillepäin. No, eikun autolla eteenpäin, yksi matkanvetäjän mielilausahduksiakin on: bongari ei kävele ellei ole pakko. Tie jatkui kalliolle kirjaimellisesti tornin alle, johon auto jäi parkkiin. Syykin tien hyvään ajettavuuteen selvisi, paikalla oli sijainnut ilmatorjunta-asema. Itse torni oli kyllä pelottavin viritys tähän mennessä, harva ja korkea. Kellovuoren torni alkoi äkkiä vaikuttaa matalalta ja tukevalta ja ilkivallasta kärsinyt Knuutilan torni Nokialla kaikkine aukkoineen tiiviiltä. Ylimpään kerrokseen oli kuitenkin kiivettävä, vaikka ensimmäiseltä tasolta ei enää pystynyt katsomaan alaspäin. Jukka, joka jäi suosiolla ensimmäiselle tasolle, huuteli ylös asti kiivenneille, että lattia on aika vaarallisen näköisesti notkolla alaspäin. Ylhäällä tuli ihailtua maisemia jonkin aikaa, mutta koska taivas oli yksittäistä varpushaukkaa lukuun ottamatta tyhjä, lähtö alaspäin oli houkutteleva. Jyrkät portaat olivat sen verran häijyt, että allekirjoittanut suosiolla peruutti ne alas. Ei tullut mieleenkään vilkaista alaspäin, olisin jäänyt siihen paikkaan. No, selvisin kalliolle kuitenkin kunnialla, enkä suinkaan vapaapudotuksella.

Miksi kävellä, kun autolla pääsee melkein torniin? Klamilan hurja lintutorni. Kuva©Tuija Palonen

Itse kukin tuli varovasti tornista alas. Kuva©Tuija Palonen

Muiden alastuloa odotellessa kuuntelimme kalliosuolta kuuluvia punajalkavikloja ja ohi lentäviä käpylintuja. Kuuma päivä sai puheen kääntymään jäätelöön ja tienvarressa nähtyyn jäätelökioskikylttiin. Josko nyt olisi parempi menestys kuin eilen? Pienen seikkailun jälkeen jäätelökioski löytyi paikallisesta satamasta, mutta taas edessä oli pettymys: avaamme 14.6.tta. Mikä näitä yrittäjiä vaivaa? Paikkakunta täynnä lintuharrastajia ja kaikki kiinni. Jatkoimme operaatio peltosirkkua, ja ajoimme peltoaukeiden poikki 6 tielle. Ei edelleenkään menestystä. Sitten seuraavalta poikkitieltä taas etelään kohti Ravijokea. Pysähdys peltoaukealle, josta kyllä löytyi saalista kantava ruskosuohaukka ja tuulihaukkoja, mutta ei peltosirkkua. Jälleen eteenpäin. Seuraavan peltoaukean äänimaisemaan kuului huuto ‘menkää pois’ ja vihainen emäntä. Huolimatta siitä, että olimme yleisellä tiellä, jatkoimme matkaa eteenpäin ja vihdoin tärppäsi. Tuulesta huolimatta peltosirkun laulu kuului peltosaarekkeen tienoilta vaimeana. Seurasi eliskättelyitä ja karkkitarjoilu. Pysähdyimme vielä varmuudeksi seuraavalla peltoaukealla, jonka laidassa olevan talon aidasta löytyi laulava peltosirkku. Vähän sijainti epäilytti, mutta talon isäntä, joka tuli pihalle tarkastamaan mikä harvinaisuus hänen aidastaan löytyi, osoittautui huomattavasti lintuharrastajaystävällisemmäksi kuin edellisessä paikassa. Lintu oli hyvin näkyvillä, joten kaikki pääsivät myös ihailemaan tätä Pirkanmaalta lähes tyystiin kadonnutta lajia.

Lähtötunnelmissa onnistuneen retken jälkeen. Kuva©Tuija Palonen

Lypsyniemessä pakkasimme tavaramme ja siirryimme lounaalle. Pyhäpäivän kunniaksi jälkiruokana oli oikein kuivakakkua, ja emännät saivat kovasti kiitoksia hyvästä muonituksesta retken aikana. Kirjurimme olivat tehneet ahkerasti töitä, ja retken lajimääräksi saatiin 131 lajia ( lista alla ). Sovimme vielä yhteisen kahvitauon matkalla ABC:llä. Jukka ajoi edellämme Lypsyniemen tiellä, kun Mondeo väläytti hätävilkkuja. Samalla hetkellä kännykkä piippasi lintutiedotuksen hälyä. Kurkelan torni näki käärmekotkan eteläpuolella. Lyhyen mietinnän jälkeen tulimme siihen tulokseen, ettei Kurkelaan ennätä ajoissa, jos lintu on eteläpuolella. Pahus. Olimme jo kääntyneet 6-tielle kohti Tamperetta, kun käärmekotka päivittyi. Oli lähtenyt Kurkelasta lounaaseen.

Tapasimme muut autokunnat ABC:llä, ja tottakai käärmekotka oli puheenaiheena. Mieliala oli vähän sellainen, että ei sitä kuitenkaan olisi ajamalla saanut näkyviin. Totesin, että pelkkä paikallaan pysyminen olisi riittänyt.

- Arvatkaas, mikä on Kurkelasta lounaaseen? Lypsyniemi. Jos oltaisiin lähdetty 40 minuuttia myöhemmin..

Pettymyksen huokaus oli äänekäs. Tästä ja muutamista muista näkemättä jääneistä lajeista huolimatta reissu oli onnistunut, ja tulee varmasti olemaan tulevaisuudessakin PiLYn retkiohjelmassa. Omasta puolestani haluan vielä kerran kiittää osallistuneita ja erityisesti kimppakyytikuskeina toimineita jäseniä.

VASTAUS: Sepelhanhikuvassa lentää noin 650 sepelhanhea.

LAJILISTA

Pirkanmaan Lintutieteellisen Yhdistyksen alkukesäinen yölaulajaretki Orivedellä lähti liikkeellle Parpolanrinteen junaseisakkeen parkkipaikalta perjantai-iltana 17.6. Kokoontuminen oli klo 22.30. Sääennuste ei luvannut tälläkään kertaa hyvää, ja taivas saikin aika kattavan pilvipeitteen yölaulajaretken lähtöaikaan mennessä. Kuitenkin yölaulajaretki saatiin viedä läpi poutaisessa, heikkotuulisessa ja lämpimässä kesäyössä. Näin ollen retki onnistui sään puolesta hyvin.

Lähtöpaikalle kerääntyi lukuisa määrä autoja ja yhteensä 20 innokasta retkelle lähtijää. Alkuperäistä suunnitelmaa muutettiin, koska aiotun kävelyreitin varrella on ollut tänä kesänä yllättävän vähän yölaulajia aikaisempiin kesiin verrattuna. Lisäksi sateen uhka vaikutti päätökseen. Retki tehtiinkin autoilla.

Aluksi suunnattiin Onnistaipaleen suuntaan. Ensimmäisen pysähdyksen kohteena oli Onnistaipaleen Myllyjärvi. Paikalla aiemmin havaittua pensassirkkalintua ja sen sirinää ei kuultu, mutta kirkuvan naurulokkikolonian läpi kuului viitakerttusen upeat melodit. Valitettavasti vain viitakerttunen oli melkoisen kaukana, ja laulu kuului vaimeasti.

Seuraava kohde oli Onnistaipaleella Taipaleenjoen laaksossa Mäntän tien varrella siritellyt viitasirkkalintu. Viitasirkkalintua ei kuultu, mutta juuri paikalle pysähtyessämme havaitsimme sarvipöllön, joka lenteli saalistelemassa pellon päällä. Valitettavasti vain tämän pöllön taisi havaita vain muutama retkeläinen ennen pöllön katoamista puiden taakse.

Sarvipöllöjä näkee tähän aikaan kesästä saalistelemassa hämärässä kesäyössä peltojen päällä. Ne etsivät ravintoa poikasilleen. Suopöllönkin näkeminen Pirkanmaalla on mahdollista, mutta laji on maakunnassamme harvinaisuus. Sarvipöllön ja suopöllön erottaminen on hankalaa -etenkin huonoissa valaistusolosuhteissa. Suopöllön erityistuntomerkkejä ovat siiven valkoinen hyvinkin loistava takareuna, siiven lähes tasaisen musta kärki (sarvipöllöllä useita kapeita mustia poikkijuovia), musta kasvonaamari ja keltaiset silmät, hyvin pienet korvatupsut sekä vaalea vatsa (sarvipöllöllä viiruinen vatsa).

Hirsilässä oli havaittu lähekkäin kaksi laulavaa luhtakerttusta. Aluksi luhtakerttusta ei ollut löytyä, mutta loppujen lopuksi kuulin selkäni takaa tien toiselta puolelta kaukaa luhtakerttusmaista laulua. Luhtakerttunenhan siellä lauleskeli kauempana pensaikossa. Ilmeisesti jompikumpi alueella laulaneista luhtakerttusista oli vaihtanut hieman paikkaa. Retkeläiset saivat kuunnella luhtakerttusen nopeaa, aina välillä kirivää ja erittäin taitavia matkimisia sisältävää laulua. Kuuntelua tosin haittasi Mäntän tieltä kantautuva autojen aiheuttama melu.

Retkeläisiä kuulostelemassa lämpimän kesäyön ääniä Oriveden maisemissa/Kuva© Tuija Palonen

Luhtakettunen viihtyy rehevissä ruohokasvustoissa tai matalissa pensaikoissa usein ojien varsilla. Luhtakerttusen havaitsee laulamasta useasti vain muutaman matalan pensaan mudostamasta pensaikosta pelto-ojan vierustalta. Luhtakerttunen suosii myös hieman villiintyneitä puutarhoja ja pihapensaikkoja. Viitakerttusen tapaa pensaikkoisilta avomailta ja puutarhoista, mutta viitakerttunen ei viihdy niin tiheässä kasvustossa kuin luhtakerttunen. Viitakerttunen ja luhtakerttunen ovat yön mestarilaulajia, mutta niden laulu voi kestää vain yhden yön. Jos lintu pariutuu välittömästi reviirilleen saavuttuaan, niin lintu lopettaa laulamisen. Pitkälle heinäkuuhun laulavat yksilöt ovat jääneet pariutumattomiksi.

Hirsilästä yölaulajaretki suuntautui kohti Pitkäjärveä, mutta koukkasimme Köykän ja Kokkolan kautta. Köykässä aiemmin narissutta ruisrääkkää ei kuultu, mutta lähellä Kokkolaa lauleskeli peltopensaikossa toinen luhtakerttunen. Tätä luhtakerttusta saatiin kuullakin hyvin, koska se oli sopivalla etäisyydellä. Jyväskyläntien synnyttämän melun takaa Putaalta kuului edelleen satakielen näppäilyt. Tämä satakieli olikin retkemme ainoa havaittu satakieli. Satakielet alkavat vaieta kesän tässä vaiheessa laulukauden mentyä loppusuoralle.

Pitkäjärven Hoivalan ja Kylänlahden välisellä alueella kuului kolme viitakerttusta. Hoivalan viitakerttunen oli aivan tien vieressä laulamassa, joten laulavan linnun voimakkaana soivat melodiat ja matkimisäänet kantautuivat täydellä teholla kuuntelijoiden korviin ja aistimuksiin lämpimässä kesäyön hämäryydessä.

Tästä viitakerttusesta vähän matkan päässä retkeläisten korvat tavoittivat jälleen luhtakerttusen nopeatempoisen laulun tienvarren pensaikosta. Luhtakerttusen laulun takaa hieman kauempaa kuului myös viitakerttusen hitaat upeasti soivat säkeet. Näin retkeilijät saivat nauttia ja kuunnella molempia mestarilaulajia samalla kertaa. Kesäöittemme parasta laulajaa on vaikea valita, koska valinta perustuu myös subjektiivisiin makuseikkoihin. Joku retkeläisistä oli sillä kannalla, että luhtakettunen olisi ykköslaulaja. Eipä myöskään sovi unohtaa kultarintaa, joka laulaa kuitenkin enimmäkseen muulloin kuin keskellä yötä.

Omasta mielestäni ja näitä yölaulajia lukuisia vuosia kuunneltuani valinta on edelleen yhtä vaikeaa. Luhtakerttusen nopeatempoinen ja hyvin monipuolisia matkintoja sisältävä laulu on upeaa kuultavaa, mutta viitakerttusen hitaan maltillinen ja selkeästi artikuloiva melodisesti soiva laulu on todellinen kokemus suomalaisessa suviyössä. Ja kultarinnan taitavat matkimiset (laulun kireydestä huolimatta) ovat mestarisuorituksia nekin. Lintuyksilöiden välillä on sitten myös eroja eri lajien sisälläkin. Luhtakerttunen voi olla matkimisellaan se ykkönen, mutta viitakerttusen laulun luoma tunnelma voittaa mielestäni luhtakerttusen laulun aikaansaaman tunnelman. Vähän tällainen kompromissitulkinta. Eikä se ykkösen löytäminen ole se tärkein asia. Nauttikaamme kesäyön suloisista sävelistä, jotka avaavat meille öisen luonnon aarrearkun!

Pitkäjärvelle kuului myös kaulushaikaran puhaltelut. Jatkoimme Pitkäjärveltä kohti Koljonkulmaa ja Päilahtea. Koljonkulmalla vähän ennen kuuluisaa Purnua retkeläiset saivat tutustua kahden ruisrääkän kilpanarinaan. Ruisrääkän perinteinen narina peltomaisemassa oli pitkään lähes kateissa, mutta nyt 2000-luvulla narinaa kuulee kesäisin joko vähemmän tai enemmän vuosittaisista säätekijöistä ja lajin kannanvaihteluista johtuen. Tänä kesänä ainakin Oriveden lähituntumassa näyttää olevan hyviä rääkkäkeskittymiä. Esimerkiksi Juupajoen Salokunnassa Lutun pelloilla on narissut lähekkäin 9 rääkkää. Rääkät joutuvat usein vaihtamaan reviiriään toiseen paikkaan, kun heinätyöt tuhoavat entisen reviirialueen.

Kun retkeläiset astuivat ulos autoistaan Hirtopohjassa, niin Hirtopohjan luhdalta kuului luhtahuitin sivallukset. Luhtahuitti on helppo tuntea äänestään, joka kaikuu kuuluvana öiseen aikaan sopivilta kosteilta luhtamaisilta paikoilta. Luhtahuitteja on ollut tänä kesänä ainakin paikoittain varsin lukuisasti. Luhtahuittihan ei ole Pirkanmaalla mikään yleinen kesävierailija.

Oriveden Eräjärveltä peltomaisemasta löytämäni viiriäinen oli äänessä harvakseltaan vielä perjantai-iltana puolikymmenen aikoihin, mutta nyt innokkaiden retkeläisten odotellessa viiriäisen putputuksen alkamista viiriäinen valitsikin vaikenemisen tien. Viiriäinen ei antanut itsestään mitään merkkiä, vaikka paikalla kuunneltiin melkoisen tovin. Viiriäinen on ollut paikalla jo muutaman viikon. Varmaankin sen lauluinto on alkanut hiipua vähitellen.. Viiriäinen on usein laji, jonka lauluaktiivisuus vaihtelee. Viiriäinen kuuluu lajeihin, joiden havaitseminen Pirkanmaalla on aina iloinen yllätys. Tämän alkukesän lämmin jakso oli otollinen myös viiriäisille, joten useita viiriäisiä on kuultu Pirkanmaallakin.

Lopuksi yritimme Kuivasten tuntumassa kuultua viitasirkkalintua, mutta lintu ei suostunut helisyttelemään tulitikkuaskejaan. Sen sijaan kaulushaikaran puhaltelut kuuluivat hyvin Pajukannan suunnalta. Yöretki päättyi siinä puoli kolmen aikaan aamuyöllä.
Yöretki oli mielestäni varsin onnistunut, koska useaa laulavaa lintua voitiin kuunnella aivan lähietäisyydellä ja näin oli mahdollista tehdä vertailuja lajien kesken. Sirkkalinnut jäivät kokonaan havaitsematta. Harmittavasti myöskään Eräjärven viiriäinen ei suostunut esittämään soidinääntelyään toiveikkaille retkeläisille. Sarvipöllön näkeminen Onnistaipaleella oli lisäksi mieltä piristävä havainto. Yölaulajaretkelle voi vielä vielä lähteä, vaikka osa laulajista alkaa jo vaieta kesän ja pesintöjen edetessä. Mutta maastosta löytyy vielä uusia laulajia!

Yöretken sato oli seuraavanlainen: viitakerttunen 4 Ä, luhtakerttunen 3 Ä, kaulushaikara 3 Ä, ruisrääkkä 2 Ä, satakieli 1 Ä, luhtahuitti 1 Ä ja sarvipöllö 1. Lisäksi havaittiin useita lehtokurppia soidinlennollaan, ja käkikin kukkui.

Jukka T.