PiLY:n retkiblogi

Keskiviikko valkeni kauniina ja aurinkoisena.  Olin ottanut päivän vapaaksi ihan vaan retkeilyn takia.  Nyt joku saattaa ihmetellä, että ehtiihän sitä työpäivän jälkeenkin pitkälle. Ei ehdi, kun kulkupeliä liikuttaa vain oma lihasvoima. Kysymys on tietenkin yhdistyksen ekopinnakisasta, joka on saanut yllättävän suosion. Positiivisimmat arviot liikkuivat 20 osanottajan tienoilla, nyt osallistujia on 47.  Joukkoon mahtuu monenlaista kisaajaa, tosissaan johtopaikasta kilpailevat, normaalistikin ekosääntöjen mukaan liikkuvat retkeilijät ja muuten vaan retkeilijät tai paremman kunnon toivossa kisaan liittyneet. Autottomana ja kisailuhenkisenä ekopinnakisaan oli helppo lähteä mukaan, ja kerrankin oli jopa toivoa sijoittumisesta.

Päivän kohde oli kahlaajaparatiisi Lokkisaari Lempäälässä.  Kartan mukaan matkaa kotiovelta oli 24 kilometriä per suunta. Tähän mennessä pisin pyöräilyreissu oli ollut 39 kilometriä, eli tästä tulisi aika lailla lisää.  Kaukoputken kuljetus pyörällä on oma taiteenlajinsa, mutta onneksi tähänkin ongelmaan löytyy ratkaisuja Lintuvarusteesta. Jalustareppuun mahtuu kätevästi pienet eväät, lintukirja, havis, kartta ja litran juomapullo. Juuri muuta siihen ei sitten mahdukaan, mutta ihan riittävästi yhdelle henkilölle.  Koko hökötys painaa varmaan 10 kiloa, mutta kulkee selässä näppärästi. Jostain syystä sitä on kuitenkin ruvennut harkitsemaan kevyempää hiilikuitujalustaa alumiinisen tilalle.

Jalustareppu pakattuna. Kaukoputken kantohihna on varmuuden vuoksi pujotettu repun hihnojen väliin, jos pikalukitus pettää pyöräillessä. Kannattaa myös kääntää videopää niin, ettei kahva paina takaraivoon, kokemuksen kautta opittua. Kuva © Tuija Palonen

Retki alkoi ihan mukavasti, sopivassa 12 asteen lämpötilassa pururataa Hallilasta Hervantaan, josta sitten siirryttiin metsäteille. Ensimmäisenä etappina oli Riuttajärvet ja Taivalpirtti. Leppälintuja ja tiltaltteja lauloi vähän joka puolella, ja palokärkikin huuteli jossakin kauempana. Isoimmat mäet sai edelleen taluttaa, kun ei vieläkään uskalla runnoa mäkiä ylös tuon polven kanssa. Lähestyin jo tien päätepistettä, kun viereisestä ojasta nousi metsäviklo. Hienoa, mutta samassa meinasin jäädä auton alle. Toivoton, vastaantuleva kuski ajoi ihan sisäkaarteessa ja huomasi minut vasta niin viime tingassa, että jouduin väistämään ojan puolelle. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut, mutta kiitos vaan, ensi kerralla saisi opetella ajamaan omalla puolellaan tietä!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten myös tie. Oli aika pistää uusi fillari koetukselle ja siirtyä Birgitan polulle, jota ei siis ole tehty pyöräiltäväksi. Pitkoksista ja turpeisesta kesantoniitystä selvittiin, mutta sitten polku nousi kirjaimellisesti pystyyn edessäni. Mitäs ihmettä? Ei täällä tälläistä viimeksi ollut? Pitäisikö tässä kääntyä takaisin ja pyöräillä sittenkin asvalttiteitä pitkin? Kilometrejä tulisi kamala määrä lisää.  Pyörän parkkeerauksen ja penkalla kiipeämisen jälkeen este osoittautui kaasuputkityömaaksi. Kaivinkonekuski oli kuitenkin peitellyt kaivannon polun kohdalta jotenkuten, joten siitä oli mentävä yli. Ensin jalustareppu, sitten vähän nestetankkausta ja takaisin toiselle puolelle. Tällä kertaa sitten pyörä ilmaan ja menoksi. Vähän otti voimille, mutta selvittiin ilman materiaali- tai henkilövahinkoja kaivannon yli. Hippiäisten iloinen kannustuslaulu kuului metsästä, mutta jostain syystä se ei tuntunut kovin lohduttavalta. Metsäpolku ei ollut yhtään sen kiitollisempi pyöräiltävä kuin niittykään. Pitkoksia ja kiviä, ja viimeiset 30 metriä ennen metsäautotietä pirunpeltoa, jossa sai taas nostaa fillarin ilmaan. Puoliväliin meinasi hyytyä täysin, mutta ankaran ponnistelun jälkeen selvisin metsäautotielle.

Ensimmäinen pyöräilyyn soveltumaton pätkä pirun peltoa takana, toinen mokoma vielä edessä. Kuva © Tuija Palonen.

Tie oli ylä- ja alamäistä huolimatta helppo pyöräillä, ja hakkuuaukean laulava metsäkirvinen oli uusi ekopinna. Hetken päästä pidin taukoa Vähä-Riutan laavulla, kun en jaksanut mennä Taivalpirtin puolelle.  Kello oli jo kahdeksan, aikaa oli mennyt yllättävän paljon huonoilla poluilla. Aamu oli kaunis, ja toistaiseksi vielä viileä. Talitiainen tuli jakamaan kaurakeksin kanssani, lapin retkiltä kaipasi kyllä kuukkelia siihen nuotiopaikalle kerjäämään eväitä.  Pieni kartan tutkiminen osoitti, että seuraavalle kohteelle, Kylälammelle,  ei olisi enää pitkä matka. Tauolla olisi viihtynyt pidempäänkin kuunnellen tiltalttia ja palokärkeä, mutta uudet ekopinnat kutsuivat kohti Ahtialanjärveä.  Matkalla näkyi punatulkkuja ja käpylintuja, satunnaisia käpytikkoja kuului sieltä täältä.

Vähä-Riutan laavulla oli mukavan rauhallista, seurana vain tuttavallinen talitiainen. Kuva © Tuija Palonen.

Tien muuttuessa päällystetyksi iski epäilys, nyt tuli kyllä ajettua Kylälammen ohi. Pysäytys, kartan tutkiminen ja kilometri takaisinpäin. Pieni tie vei kesantopellon laitaan, josta näki kaukoputkella lammelle. Pahuksen lampi ei näkynyt kunnolla tielle, siksi siitä tuli lasketeltua ohi. Ekopinnojen keruussa tätä ei voinut jättää väliin, sillä olihan täältä ilmoitettu peräti viisi mustakurkku-uikkua. Laulujoutsenpari päivysti rannassa ja komeat punasotkakoiraat nahistelivat lammen keskellä. Laskuojasta nousi ilmaan valkoviklo, ja metsän reunassa kiertelevästä korpista tuli jälleen uusi ekopinna. Lämpötila oli selvästi noususuunnassa, onneksi juotavaa oli mukana riittävästi. Vihdoin lammen pohjukasta ui esille mustakurkku-uikku, ilmeisesti kaikki uikut viihtyivät siellä. Ekopinna numero 102 oli löytynyt.

Pitkällä siirtymällä Kylälammilta Ahtialanjärvelle lämpötila nousi jo varmaan parinkymmenen asteen tienoille. Takki oli ihan liikaa. Ideaparkin läheltä löytyi pikkutikka, sen parkkipaikalta kivitasku ja ilmassa pyöri satunnaisia haarapääskyjä. Kivoja katsella, mutta uusia ekopinnoja näistä ei kertynyt. Kilometrejä matkamittariin alkoi sen sijaan kertyä, 24 kilometriä, ja tuntui siltä, että matkaa oli jäljellä vielä runsaasti.

Pikkulokkien kivat äänet tervehtivät ekokisailijaa Ahtialanjärven rannassa. Matka per suunta oli 27 kilometriä, joten nyt oli hyvä väli pitää evästauko.  Takki sai kyllä lähteä vyötäisille, ja vesi pullossa oli muuttunut tylsän haaleaksi.  Sitten kaukoputki kohti Lokkisaarta. Tuossa on liro, toinen, kolmas.. Mitä? Koko saarihan on täynnä liroja! Illalla tiiraan ilmoitettiin kokonaislukemaksi 90 liroa. Kärsivällinen odottelu kantoi korviin kuitenkin punajalkaviklon äänen, liyky- liyky. Sentään uusi ekopinna, ei tullut turhaan poljettua tänne asti. Helleessä tarkkailu alkoi olla jo tuskallista ja siirryin välillä kuusen varjoon tarkkailemaan saarta.  Jonkin ajan päästä Itkosen Tatu saapui paikalle ja patisti väsyneen tarkkailijan paremmalle paikalle, aurinkoon. Ruskosuohaukat loistivat poissaolollaan, mutta sääksi kävi hakemassa kalan järvestä. Tatu huomasi tyytyväisenä, että pitkään saaressa yksin viihtynyt punajalkaviklo oli saanut kaverin, kun kummatkin linnut näkyivät lennossa.

Lokkisaari tyynenä ja kuumana päivänä. Kuva © Tuija Palonen.

Kuten tavallista, kuuma keli oli huono lintujen tarkkailuun ja jouduin poistumaan Ahtialanjärveltä puolen päivän tienoilla vain yhtä ekopinnaa rikkaampana. Kahlaajat ja ruskosuohaukat loistivat poissaolollaan. Olisihan niitä varmasti näkynyt illemmalla, mutta alkoi olla turhan kuuma olla ulkona, kun vielä muisti, että takaisin kotiin oli 27 kilometrin pyöräilymatka.

Punasotkapariskunta Ahtialanjärvellä. Kuva © Tuija Palonen.

Ensimmäiset kilometrit kohti Tamperetta sujuivat reippaasti alamäkeen ja matkalta löytyi leppälintuja sekä uusi pikkutikka. Kuljussa Puskiaistentien tienoilla lauloi sirittäjä, joka kasvatti ekopinnojen määrää taas yhdellä. Kuumuus oli lähes ylivoimaista, matkanvarren mittarit näyttivät 24 astetta. Ylämäet oli jo syytä taluttaa, ei kertakaikkiaan jaksanut ajaa niitä ylös.  Hervannan kohdalla reitti ei enää edennyt mahdollisimman lintuisaa reittiä pitkin, vaan mahdollisimman vähämäkistä reittiä pitkin. Päästyäni hiestä märkänä kotiin, polkupyörän matkamittari näytti 54:ä kilometriä, pisin lenkki minkä koskaan olen pyöräillyt. Ja vielä kaukoputki selässä. Mitäpä sitä ei kilpailuvietin iskiessä tekisi muutaman ekopinnan eteen?

- Tuija

Yöllä ehdin pari tuntia kerätä unipinnoja, kunnes herätyskello pärisi ennen neljää. Aamupuuhiin meni kaavailtua enemmän aikaa, joten lähdimme Ainon kanssa vauhdikkaasti kohti Hämeenkyrön Sarkkilanjärveä. Olimme kuitenkin paikalla jopa etuajassa, huikeaa!

Luvassa oli siis jokavuotinen Tornien Taisto, itse kisasin ensimmäistä kertaa Sarkkilassa. Joukkueessamme olivat lisäksemme Andreas ja Peter Uppstu, Päivi Sirkiä ja Anni Kytömäki. Heti kilpailun käynnistyttyä viideltä aloitimme tiukan tapituksen ja äänien kuuntelun. Paikalliset vesilintulajit, kuten tukkasotka, telkkä, silkkiuikku ja haapana, saatiin listalle pikapuoliiin. Lähipellolla innokkaasti soidintavat kuovit sekä kiihkeästi lurittelevat kiurut kirjattiin ylös. Kuovien näkeminen oli sykähdyttävä luontoelämys ja päivän paras havainto ainakin joidenkin joukkueen jäsenten mielestä…

Metsänrajaa selattiin tiiviisti putkella, ja lajilista karttui muu muassa kuusitiaisella, närhellä, punatulkulla ja kulorastaalla. Järveltä napattiin valkoviklo, liro, kanadanhanhi sekä kalatiira. Lähitalon kukko viihdytti komealla kiekumisellaan. Harmi vain, ettei sitä voinut laskea lajiksi.

Etualalla Eskimo Öhman

Auringon noustua ilma alkoi lämmetä, vaikka aamulla mittari oli ollut pakkasen puolella. Kahtena edellisenä vuonna säätila on Tornien taistossa ollut arktisen hyinen ja märkä, mutta tällä kertaa selvisin jopa ilman untuvatakkia. Aamupäivästä tornilla kävi myös mukavasti yleisöä tsemppaamassa ja kyselemässä linnuista. Ilman lämpenemisestä huolimatta petoja saatiin tuulihaukkaa lukuun ottamatta odotella varsin pitkään, mutta lopulta kiikarin linsseille piirtyi ruskosuohaukka, kalasääski, varpushaukka, hiirihaukka ja sokerina pohjalla komea merikotka. Kahlaajista listaa täydensivät suokukko, kapustarinta, pikkukuovi ja metsäviklo.

Tornissa kävi aamupäivän aikana mukavasti yleisöä

Lahdella kalasteli mustanokkaisen kalatiiran, joka herätti ihmetystä. Tätä kummajaista yritettiin scoupata, laihoin tuloksin tosin. Mistä lie moinen erikoisuus Hämeenkyröön tupsahtanut.

Loppuhetkillä meitä viihdytti hämähäkki, jota Kaija ja Peter innostuivat kuvaamaan

Parin viimeisen tunnin aikana listalle napsahteli mukavasti lajeja, kuten selkälokki, uuttukyyhky ja hemppo, joka oli lopulta viimeisemme. Kivitasku, nuolihaukka ja keltavästäräkki pysyttelivät tällä kertaa katseiltamme visusti piilossa, ja kovasti etsimämme mustaviklo nousi lentoon järven ylle hieman yhden jälkeen. Lopputulos 68 lajia oli kuitenkin erinomainen ennakko-odotuksiin nähden, ja tornissa vallitsi leppoisa tunnelma.

Taisto oli niin hilpeä, että dadaistinen runosuoneni alkoi sykkiä. Tässä lopputulos:

Johan, ruoppauksen paras laji!

Kismittää vuoksi, ei tunnusteta.
Metsäviklo, kevään hittibiisi, tyypillinen eskimoiden takaa.
Puhuttaa: Varsinaissuomalainen verkka-asussa, taattu laatua!

Keskistenjärvellä närhet mäherretään, tuulella ängsti-asenne ja mielipide: Nysse tulee!
”Kunpa ei tulis yhtään”, suklaalevyn vitsikkäästi opastaa
Kuusenohikuusenohi ei mitään, jäi kaivaan

Luonnonsuojelu on jopa lintupaikkoja,
Kuusenohimännynohi sukua vauhtiin, kirjurina näyttää toimenpiteitä ja järkeä
Vääntäjä-valkosiivillä onneksi mielikuvitus päässyt lainaan

Ja tuolla, mustaleppälintu, tavalla nappaavat
Andreas muka vain keskenään, että tuhotaan väitöskirja
Vuoden lintu, promillepinnat ja turkulaisenemmistö pelkkää kuraa, kuka jalohaikaraa?

Pinnapaineita? Kohta se tulee
Eelis Raritét lainaa yleistä apeutta
Vuosikymmenten kauniisti Öhman mursun eskimolta

Kun jotkut laiskoja ja huonoja, kova meno muuttavaa
Joukkueen johtaja härskisti: Kamalaa pojat!
Sen takia jätän Annin suoraan alkuun

Paljoa uusiksi ekopinnojensa taistoon, baarista elämänpinnan Meri juoksisi
Pantse tai kivitasku angstaa
Yleinen vai oikea Aino kretsaa, paikalta hilpeällä Päivi

Kuinka vääntää 1983 Uppstun, ei aiheuta makua
Andreasta nopeammin deadline painaa, me kanssa!
Rainer sai ihan lajeja, Peter ei

Hyviä veljekset ei, saivat kuovin edes
Ihan kaksi tämän ängsti pitäisi
Eila lähestyy täältä

Meri

Eilen herätessäni huomasin kännykässäni Lintutiedotuksen viestin: sepelrastas Rosendahlissa. Aamiaisen jälkeen nappasin kameran ja kiikarin mukaani, ja lähdin kohti Pyynikkiä.

Paikalla oli useita etsijöitä, mutta lintua ei ollut näkynyt lähes tuntiin. Viimeksi se oli kuulemma lentänyt Eteläpuiston suuntaan. Päätin suunnata sinne rastasta etsimään, sillä kävelymatka Rosendahlista Eteläpuistoon ei ole kovin pitkä. Heti golfkentän laidalle päästyäni kännykkäni pirahtaa, ja Niinikosken Eero ilmoittaa linnun löytyneen. Ei muuta kuin täyskäännös ja juoksujalkaa takaisin. Onneksi paluumatka on isoksi osaksi alamäkeä.

Parkkipaikan laidalla hyppäsin Kalkon Olavin kyytiin loppumatkaksi, lintu oli siirtynyt hotellin viereiselle nurmialueelle. Rastas pomppi näkyville tuokioksi, mutta katosi pian syvennyksen suojiin. Hetken odottelun jälkeen se palasi takaisin näköpiiriin, ja kamerat räpsyvät. Ollin kuvista tuntomerkit näkyivät hyvin, ja lähemmässä tarkastelussa lintu osoittautui 2kv-koiraaksi. Lopulta sera pomppi pois näkyvistä puskien kätköihin. Odotimme auton suojassa, josko se tulisi vielä näyttäytymään. Uskaltauduimme varovasti ulos etsimään lintua, mutta tuloksetta. Hotellin ympäristössä pyöri ainoastaan räkättejä ja punakylkiä. Tämä sepelrastas oli itselleni toinen koskaan havaitsemani yksilö ja ensimmäinen Pirkanmaalta. Ei hassumpi aloitus pääsiäislomalle!

Tänään pitkäperjantaina retki Jukan kanssa suuntautui Orivedelle. Olimme (tai ainakin minä olin) täydessä bongausvalmiudessa, jos jostakin löytyisi jokin kova rariteetti. Tavoitteenani olisi saavuttaa legendaarinen 300 lajin rajapyykki ennen täysi-ikäisyyttä, johon on aikaa vajaat kymmenen kuukautta. Kymmenen lajia uupuu vielä, ja Jukka kuittailikin matkan aikana listausinnokkuudestani ja pinnapaineistani.

Aamuinen näkymä Valkosiipi-tornista

Ensimmäinen kohde oli Pappilanlahti. Matkalla tornille kuului keväinen lintukonsertti, punarintoja ja rastaita oli äänessä joka puolella. Valkoselkätikka pysyi kuitenkin ääneti, eikä luhtakanakaan vinkunut ruovikossa. Torniin päästyämme ylitsemme lensi komeasti sinisuohaukkanaaras, josta napsahti itselleni reissun ensimmäinen vuodari. Lahdella ruokaili monenlaista vesiäistä, muun muassa laulujoutsenia, haapanoita, sinisorsia, taveja sekä muutama uivelo. Kaksi kalatiiraa kalasteli ahkerasti, ja pajusirkkukoiras lauleskeli säkeitään lähipuissa.

Pian Valkosiipeen saapui maakunnan innokkain ekopinnakerääjä Eila Smolander miehensä Olavin kanssa. Iltapäivän mittaan tornissa kävi mukavasti väkeä, joten Valkosiipi lienee varsin suosittu retkikohde. Parin tunnin aikana hanhia, pääasiassa metsureita, muutti yli 60 yksilöä, kurkia meni muutamia auroja ja taivaan selkiintyessä petoja alkoi kretsailla taivaalla. Yksi tuulihaukka nähtiin, kalasääskiä ja varpushaukkoja pyöri alueella useampia yksilöitä. Valitettavasti jonkun haaveissa siintänyt muuttohaukka jäi tällä kertaa havaitsematta. Muita mainittavia havaintoja olivat kaksi kuikkaa, seitsemän pulmusen parvi, innokkaasti rummutteleva pikkutikka ja oranssinruskea piisami.

Eila lopetti hetkeksi ekopinnailun ja liittyi retkiporukkaamme. Jatkoimme Hirtopohjan tornille, jossa meno oli varsin flegmaattista. Haapanoita uiskenteli sulassa kymmenisen yksilöä, nokikanoja näkyi myös muutama. Kalasääski tarkasteli sopivia pesäpuita tulevaksi kesäksi ja naurulokkeja oli mukavasti kirkumassa. Myös kuovit ilmoittivat äänekkäästi olemassaolostaan. Hilpeyttä herätti tornin kaiteella nököttänyt kuollut myyrä, jonka huomasimme vasta jonkin aikaan tornissa oltuamme. Jollakin otuksella oli ilmeisesti jäänyt herkullinen ateria kesken.

Tämä elävä myyrä on kuvattu kotipihalla Onkiniemessä

Rönnin pysähdyksellä näkyi kuusi kuikkaa kaukaisuudessa, uivelokoiras, neljä silkkiuikkua, haapanoita sekä kolmisenkymmentä tavia. Lintuja selatessamme Jukka jaksoi muistuttaa kunnollisen katsomisen tärkeydestä. Muuten voi mennä mehevät rariteetit sivu suun. Tällä kertaa lintumassasta emme kuitenkaan löytäneet yhtään harvinaisuutta, ehkäpä ensi kerralla.

Viimeisessä kohteessa Oriselällä laskimme 108 laulujoutsenta, joiden joukossa uiskenteli yksi kanadanhanhi. Lisäksi rannan puskissa hengaili muutama pajusirkku. Jätimme Eilan pyöränsä luokse, ja palasimme Tampereelle. Vaikkei mitään harvinaisuuksia lähdetty bongaamaan tai löydetty itse, vuodenpinnoja sain yhdeksän kappaletta, ja siivekkäitä oli muutenkin mukavasti maastossa. Pitkäperjantai oli onnistunut lintupäivä, retkeily on mitä mainioin tapa viettää pääsiäislomaansa.

Meri

Tammikuun lopussa järjestettyyn BirdLife Suomen valtakunnalliseen pihabongauskisaan oli aktiiviharrastajana tietysti osallistuttava. Tätä leikkimielistä kisaa varten oli pohjustusta tehty jo joulukuun alusta lähtien, kun jokavuotinen Pirkanmaalaisten harrastajien talvipihapinnakisa käynnistyi. Kahden kuukauden harjoittelulla tiesi jo mistä oman ja naapurien pihan osasta tiettyjä lajeja saattoi löytää.

Ennen pihabongauskisaa minulla oli kotipihaltani kasassa 19 eri talvilajia, kun edellisvuoden kokonnaismäärä oli 17. Viime vuoden pihabongauspäivänä kertyi vain 10 lajia, joten sen rikkominen oli vähimmäistavoite.

Oman pihan ruokinta on tietysti kisatunnin keskipiste.  Parhaiten lintuja häiritsemättä näkee alle 10 metrin päässä olevalle ruokinnalle suoraan keittiön ikkunasta, samoin kuin isoon syreenipensaaseen, jonne parvet vähän väliä levottomina lennähtelevät. Aloitusajan saa valita itse kahden päivän aikana. Bongauksen SM-kisakokemukseen perustuen aloituslajin ilmestyessä ei kisaa kannata aloittaa heti, vaan vasta kun aloituslaji katoaa näkyvistä. Ennakko-oletuksen mukaisesti aloituslaji tulisi olemaan harmaapäätikka, joka oli vieraillut ruokinnalla edellispäivinä. Kisasäännöissä ei ole kielletty atrapin eikä avustajien käyttöä.

Pihabongaus 29.-30.1.2011

Lauantaina 29.1. seurailin ruokintaa ja lähiympäristöä ajoittain, mutta harmaapäätikkaa en onnistunut näkemään, joten pihabongauskisatunti täytyi siirtää seuraavaan päivään. Niinpä sunnuntaina 30.1. oli pakko aloittaa jostain lajista, jos aikoi olla kisassa mukana.  Lintuja alkoi tulla ruokinnalle runsaammin klo 9.00 jälkeen ja seurailin niitä ikkunasta aamupalaa naukkaillessa ja välineitä viritellessä. Kiikarit kaulaan, kaukoputki pystyyn pihalle ja mp3-soittimeen valmiustilaan harmaapäätikan ääni.

Aloituslaji

Pihalla piti tarkistaa olisiko Kuivajärven rantakoivuissa noin 250 m:n päässä teeriä, joita pari päivää aikaisemmin näkyi ruokailemassa varttitunnin ajan. Ei löytynyt, joten päätin kokeilla atrappia. Eikä mennyt kauan aikaa, kun harmaapäätikka lensi ison männyn latvukseen ruokinnan lähelle. Seurasin lintua kunnes se putosi ruokinnalle.  Menin sisälle, josta saatoin seurata tintinmakkaralla olevan tutun naaraslinnun touhuilua.

Silmiä hivelee puvun vihreän, keltaisen ja harmaan monivivahteisten poikittaisjuovien ja värisävyjen sinfonia, tummanruskeat siivet valkoisin shakkiruuduin sekä tukevat teräväkärkiset pyrstösulat ja tummanharmaa voimakas ylänokka. Tähtinä tuikkivat meripihkanväriset silmät, jotka huomaavat heti varomattoman liikkeen ikkunan läpi. Harmaiden jalkojen harmaat kynnet puristavat tiukasti oksaa.  Kerrassaan upea aloituslaji, joka poistui klo 10.20 ja käynnisti pihabongaustunnin.

Kuva ja aloituslaji n:o 1

Harmaapäätikka oli odotetusti pihabongauskisan aloituslaji.

Sitten ruksausta

Piharuokinnalta ja lähipuista on helppo laskea eri lajien lukumäärä: talitiainen 15, sinitiainen 15, keltasirkku 45, viherpeippo 55, urpiainen 30, harakka 2, närhi 2 ja käpytikka 2.  Tämän jälkeen olikin koossa jo 9 lajia. Etsintäkuulutus oli päällä mm. hömötiaisella, joka kävi päivittäin ruokinnalla sekä töyhtötiaisella, joka liikkui päivittäin kuulutellen äänekkäästi missä kierteli. Nyt kumpikin piileskeli jossain muualla. Ei näkynyt eikä kuulunut vaikka soitinkin houkutteli niitä.

Kuva ja laji n:o 2

Talitiaisia löytyi kisassa 15.

Kuva ja laji n:o 3

Sinitiaisia oli verottamassa tintinmakkaraa enimmillään myös 15.

Kuva ja laji n:o 4  

Viherpeippo oli nyt lukuisin laji määrältään, joka oli 55.

Laji n:o 5 oli keltasirkku, jonka kokonaismääräksi laskin 45 yksilöä.

Kuva 5  ja laji n:o 6

Koko talven ajan urpiainen on kuulunut ruokintapaikan vakiolinnustoon.  Eikä pihabongauspäiväkään tehnyt poikkeusta. Parvi, jossa oli 30 urpiaista pyöri koko päivän pihassa. Alkutalvesta joulukuun 10. päivä parvessa näyttäytyi myös tundraurpiainen, jonka sain siten talvipihapinnakisalajiksi.

Kuva 6 ja laji n:o 7

Harakka on satunnainen ruokintapaikan vieras.

Kuva 7 ja laji n:o 8

Närhiä olen nähnyt ruokinnalla talven aikana enimmillään 12 kerralla.

Kuva 8 ja laji n:o 9

Käpytikka koiras käy ruokinnalla harvakseltaan, mutta naaras on päivittäinen tintinmakkaran kuluttaja. 

Loppuhuipennus kauniissa ja aurinkoisessa pakkaskelissä

Sää oli kirkas ja aurinkoinen. Tiaiset kiertelivät takapihan jokiuoman kuusikossa. Viherpeipoilla oli jo soidinlaulua ja –lentelyä.  Atrappi ei tehonnut töyhtö- eikä hömötiaiseen.  Kokeilin myös puukiipijää.  Ei sitäkään, mutta tätäkin iloisempi yllättäjä – laji n:o 10 hippiäinen – äityi laulamaan auringonlämmössä pari säettä. Hippiäinen oli myös itselleni Pirkanmaan talvipihapinnakisaan uusi  laji. Pihaa kiertäessäni kuului kauempaa käpylinnun kutsuääntä, joka voimistui ja aivan päältä lensi yksinäinen äänekäs laji n:o 11 pikkukäpylintu. Se oli uusi laji tämän talven pihapinnakisaan. Pihabongauksessa kasassa oli nyt 11 lajia, mikä ylitti yhdellä edellisvuoden määrän.

Kävin välillä sisälläkin seuraamassa ruokintaa. Uusia lajeja ei tuntunut ilmaantuvan enää. Jäljellä oli kisa-aikaa 5 minuuttia, kun menin takaisin pihalle. Kävelin tienvarteen postilaatikolle, josta kiikaroin ympäristön pihoja ja metsikköä. Aika kului eikä jäljellä ollut kuin pari minuuttia.  Postilaatikolle näkyi hyvin myös ruokinnalla roikkuvat tintinmakkarat ja talipallot sekä suuri syreenipensas, johon maassa siemeniä nokkivat parvet välillä pyrähtelivät.  Pensaasta erottui viime hetkellä kaksi kirkasväristä siemensyöjää;  punatulkku uusi laji n:o 12. Toiset 2 koirasta tuli lisäksi näkyville samalla kun kuulin lajin n:o 13 hömötiaisen ääntä. Viime minuutilla sain kaksi uutta lajia. Se olikin jo tuuletuksen paikka! Kiirehdin nopeasti vielä sisälle katsomaan ruokintaa, jossa muiden lajien joukossa oli näkyvillä hienosti neljä punatulkkua sekä hömötiainen viimeisten kisasekuntien ajan.

Kuva 9 ja laji n:o 12

 

Viime hetkellä kiikariin osui uutena lajina punatulkku, kun 4 komearintaista koirasta ilmestyi ruokinnalle.

Kuva 10 ja laji n:o 13

Hömötiainen äänteli listalle viimeisen minuutin aikana.

Pihabongaus oli ohi ja lajeja kertyi 13, mikä oli 3 enemmän kuin edellisvuonna. Taktiikka oli hyvä. Jos kisan olisi aloittanut heti kun harmaapäätikka tuli näkyviin olisi ainakin pari lajia jäänyt pois.  Ja bonuksena tuli talvipihapinnakisaan uusina lajeina hippiäinen ja pikkukäpylintu, jonka jälkeen sen kisan lukema on 21.  Määrä sivuaa kuuden viimeisen vuoden talvipihapinnakisan ennätystä. Tämäntyyppisissä pinnakisoissa ei lajien määrässä voi kisailla kuin itsensä kanssa ja vertailla tuloksia aiempien vuosien saavutuksiin.

Helmikuun alussa sain vielä helmipöllön ja tiklin talvipihapinnakisaan. Sen jälkeen ennätys on 23 lajia.

Pihabongauskisasta poisjääneitä lajeja

Lajeja, jotka eivät nyt päässeet pihabongauskisan listalle:

Kuva 11

Tikli on uudistulokas ruokinnalla. Pihapinnoihin se tuli 18.4.2008 ja talvipihapinnakisalajiksi vieraili ruokinnalla 4.2.2011 kaksi tikliä noin tunnin ajan.

Kuva 12

Töyhtötiainen on vakiovieras, joka puuttuu vain yhdeltä vuodelta. Tänä talvena se on käynyt ja äännellyt aktiivisesti lähes päivittäin. Tämän pihabongauskisatunnin töyhtöpää pysytteli muualla.

Kuva 13

Kuusitiainen on ilahduttanut neljänä kisatalvena.

Kuva 14

 

Myös pikkuinen varpuspöllö on näyttäytynyt neljästi kuudessa talvipihapinnakisassa tämä talvi mukaan lukien.

Kuva 15

 

Helmipöllö puputti helmikuussa talvipihapinnakisan lajilistalle.

Kuva 16

Mustarastas on osallistunut vain kerran talvipihapinnakisaan.

Kuva 17 

Pikkuvarpusesta on tullut jokavuotinen piharuokinnalla harvakseltaan käyvä vieras keväällä ja syksyisin. Ensimmäinen pihahavainto siitä on huhtikuulta 2008.  Vieläkin se uupuu talvipihapinnakisan luettelosta.

Kuva 18

Puukiipijä puuttuu pikkuvarpusen lisäksi edelleenkin talvipihan lajistosta.

Kuva 19

 

Vihervarpunen on talvella itäisellä Pirkanmaalla harvinainen lintulautavieras. Se puuttuu yhä pikkuvarpusen ja puukiipijän lisäksi talvipihapinnoista. Näissä lajeissa on haastetta tulevaisuuteen, samoinkuin seuraavastakin.

Kuva 20

Metso puuttuu, mutta pyy ja teeri ovat jo listalla. 

Kaikki kuvat ovat Markku Saarisen ottamia. Suurkiitokset hänelle saadessani kuvat käyttööni.

Talvipihapinnakisan lajit kotipihaltani Juupajoelta aj. 1.12.2010-28.2.2011: 

1. Harakka 02.01.

2. Keltasirkku 02.01.

3. Talitiainen 02.01.

4. Punatulkku 02.01.

5. Sinitiainen 02.01.

6. Viherpeippo 02.01.

7. Urpiainen 02.01.

8. Närhi 02.01.

9. Hömötiainen 02.01.

10.Kuusitiainen 02.01.

11. Harmaapäätikka 05.12.

12. Käpytikka 09.12.

13. Tundraurpiainen 10.12.

14. Varpuspöllö 21.12.

15. Korppi 23.12.

16. Töyhtötiainen 29.12.

17. Varpushaukka 02.01.

18. Isolepinkäinen 06.01.

19. Teeri 22.1.

20. Pikkukäpylintu 30.01.

21. Hippiäinen 30.01.

22. Helmipöllö 02.02.

23. Tikli 04.02.

Tämän talven 2010-2011 yhteismäärä on 23, joka ylittää aiemman ennätyksen kahdella. Eli ihan kivasti on tullut lajeja ja monet niistä yksilömääriltään runsaslukuisia, vaikka talvi on ollut kova. Uutena tuli isolepinkäinen 29., hippiäinen 30., helmipöllö 31. ja tikli 32. talvipihapinnakisalajiksi.

Talvipihapinnat aj. 1.12.-28.2. yhteensä 32 lajia

- talvi 10-11 yht. 23 uusi ennätys

- talvi 09-10 yht. 17
- talvi 08-09 yht. 17
- talvi 07-08 yht. 15
- talvi 06-07 yht. 21
- talvi 05-06 yht. 17

Joka vuosi olen tavannut 10 lajia: Harmaapäätikka, käpytikka, hömötiainen, sinitiainen, talitiainen, närhi, korppi, viherpeippo, punatilkku ja keltasirkku.

Vain kerran olen tavannut 8 lajia: pyy, helmipöllö, koskikara, mustarastas, hippiäinen, isolepinkäinen, peippo ja tikli.

Kisaterveisin

Aarne Ohtonen

Uusi vuosi, uudet kujeet.

Kolmas lintuatlas saatiin kunnialla päätökseen ja sen puitteissa tuli laskettua pesimäindeksejä missä milloinkin. Viime kesä, viimeinen atlaskesä, oli erityisen muistettava. Lämpömittari ei laskenut yölläkään alle hellelukemien ja iltamyöhällä, kun oli edes näennäisesti viileämpää, tuli sitten rämmittyä polvia myöten rahkasammalessa ja vielä rikkinäisen polvinivelen kanssa, tarkistamaan tiettömän taipaleen takana olevia kaakkurilampia Pirkanmaan huonosti kartoitetuilla ruuduilla. Termi kärsimysornitologia sai uuden merkityksen, johon ei tällä kertaa liittynyt jäätävää räntäsadetta.

Atlaskartoituksen kanssa oli kivaa, mutta mitäs nyt? Joku joskus kysyi, minkälainen lintuharrastaja minusta tulee isona? Täyspäiväiseen bongaukseen ei luonto anna periksi, eikä rengastuskaan houkuttele suunnattomasti, vaikka mielenkiintoista onkin.  En jaksa seistä tuntitolkulla turhuuden kallioilla staijaamassa ja perusretkeilyyn kaipaan lisää sisältöä. Vastaus oli siis pitkän harkinnan jälkeen:  “Varmaan lintulaskija.”

Tähän suuntaan tuli otettua ensimmäinen askel vuodenvaihteen jälkeen: valtasin itselleni uuden talvilintulaskentareitin Hallilasta, Tampereelta. Alueella olisi toki ollut vanhakin reitti Hervannasta Nirvaan vapaana, mutta se kulkee pääasiassa hiihtolatua pitkin, jonne ei ole mitään asiaa ilman suksia. Talvilintulaskennalla on helppo aloittaa lintulaskentojen teko, koska talvella tunnistettavia lintuja ja ääniä – nuottikorvattoman lintuharrastajan ikuisia kompastuskiviä – on huomattavasti vähemmän kuin kesällä. Ehkä joskus minäkin kehityn äänten tunnistamisessa niin paljon, että uskallan aloittaa linja,- vakioreitti- tai pistelaskennan.

Mutta takaisin siihen talvilintulaskentaan. Oman reitin valtaaminen oli helppoa. Luonnontieteellisen keskusmuseon havaintojärjestelmästä Hatikasta löytyi lista olemassa olevista reiteistä. Karttoja niistä ei ihan heti löydy, mutta reittien nimet ovat hyvin kuvaavia, joten niiden perusteella voi paikallistuntemuksella päätellä missä reitti kulkee. Tämän jälkeen otetaan sen alueen kartta käteen, jolle reittiä suunnittelee, ja piirretään kartalle 5 -10 kilometrin reitti, tietysti mielellään niin, että reitille sattuu hyviä lintupaikkoja.  Kansalaisen karttapaikassa tämä hoituu näppärästi sähköisesti ja samalla tulee mitattua reitti tarkasti. Tämän jälkeen kartalle piirretty reitti ja Hatikan käyttäjätunnus lähetetään linnustonseurannan kavereille. Paluupostissa tulee tieto siitä, soveltuuko reitti laskentaan eli päällekkäisyydet muiden reittien kanssa, ja jos reitti on ok, niin laskijanumero ja  tieto siitä, että talvilintulaskenta on avattu tunnuksellesi Hatikassa. Vóila, paperityöt laskentaa varten on tehty.

Sitten itse laskentaan. Oma reitti on hieman alle 5 kilometriä, vähän lyhyt siis. Siitä enimmät puolet kulkee metsäpoluilla ja loput Hallilan teitä.  Reitti lähtee mukavasti kotipihan vierestä, kiertää ympyrän ja päätyy samaan paikkaan. Kesällä lenkin kiertämiseen ei mene tuntiakaan, mutta laskenta on huomattavasti hitaampaa.  Loppiaisaamuna lähdettiin mukavassa -9 asteessa liikkeelle aamun valjetessa, mukaan oli varmuudeksi pakattu vähän evästä ja termospullo. Näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, mutta riitti hyvin reitille, jolla puut rajaavat hyvin näkyvyyttä.  Taivas oli täysin pilvessä, ainoat varsinaiset haitat olivat kohtalaisen puuskittainen tuuli ja lumisade.  Pakkasjakson jäljiltä lintuja ei ollut paljoa liikkeellä, joten kaikki havaitut linnut oli helppo laskea ja kirjata ylös.

Alkumatkasta löytyi parvi tilhiä, tiaisia, variksia ja harakoita. Ilahduttavasti myös viherpeippoja näkyi ja kuului viimevuotisen kadon jäljiltä.  Lumisateesta huolimatta polut metsässä olivat auki. Ja tavalliseen tapaan, talvinen metsä oli hiljaa. Vasta voimalinjalla kuului yksinäinen töyhtötiainen toiselta laidalta, johon matka jatkui. Reitti kulkee vanhan, luonnontilaisen  metsän keskellä. Tikkojen jälkiä oli kaikkialla, mutta vain yksi tikka kuului. Ja se tuottikin sitten päänvaivaa. Jossakin hakkasi tikka onttoa puunrunkoa, ensin ääni kuului edestä ja kun käveli muutaman metrin eteenpäin, se kuului takaapäin. Taas peruutus ison kuusen kohdalle. Nyt ääni tuntui kuuluvan sivulta. No, ei siinä auttanut kuin käydä kuusen runko mahdollisimman hyvin läpi. Ei tikkaa. Missä ihmeessä? Ehkä se on sittenkin seuraavassa rungossa? Vähän matkaa eteenpäin ja seuraavan rungon tarkastus. Ei tikkaa, mutta selän takaa kuului lentoääni, matalalta. Tikka ehti piiloon metsään ennen määritystä, mutta sen piilo löytyi. Kuusen rungossa, kohtuullisen matalalla, oli kolo, jota tikka oli laajentanut sisäpuolella.  Ehkäpä sen saa määritettyä  sitten seuraavalla laskentakierroksella?

Suurimmat lintumäärät löytyivät ruokinnoilta, ja vajaan 5 kilometrin lenkkiin aikaa kului 3 tuntia. Tuloksena oli seuraavaa:

• Tilhi 13
• Mustarastas 3
• Hömötiainen 5
• Töyhtötiainen 1
• Kuusitiainen 2
• Sinitiainen 21
• Talitiainen 29
• Närhi 1
• Harakka 9
• Varis 3
• Varpunen 25
• Pikkuvarpunen 8
• Viherpeippo 24
• Keltasirkku 6
• Tikka sp. 1

Uusi Hatikka on helppokäyttöinen, tuloslomakkeen täyttämiseen, kartan piirto mukaan lukien, meni reilu vartti.  Enää ihmetyttää, että miksei näitä talvilintulaskentoja ole tullut tehtyä jo aikaisemmin?

- Tuija