PiLY:n retkiblogi

Varhain lauantaiaamuna 29.5. kaksitoista toiveikasta retkeilijää lähti ajelemaan kohti Eräpyhän jylhiä järvimaisemia Orivedellä. Osa retkeläisistä starttasi Tampereelta Hakametsän jäähallin parkkipaikalta. Toinen mokoma lähti liikkeelle Kangasalta. Sääennuste oli luvannut aamuksi poutaa, mutta lounaasta lähestyvä sadealue oli uhkana. Aamu valkenikin poutaisena ja osittain selkeänä, joten mielialat olivat korkealla.

Marko Ollila tarkkaavaisena Eräpyhän polulla©Jukka T. Helin

Suuntasimme matkamme Kuhmalahden kautta, koska ensiksi oli tavoitteena nähdä ja kuulla Oriveden ja Kuhmalahden rajamailla reviiriä pitäviä kuhankeittäjiä. Kuhankeittäjät ovat viime vuosien aikana taantuneet uhkaavan nopeasti Pirkanmaalla. Muistan itse lapsuudestani ja nuoruudestani, miten eksoottisen kuhankeittäjän laulu kuului kaikkialla Oriveden maisemissa. Itselleni kuhankeittäjästä on tullut jonkinlainen kiintymyksen kohde. Tästä syystä tunnen suurta surua siitä, että tämä kaunis kesän lintu on käynyt maakunnassamme todella harvinaisuudeksi.

Tulimme Maljastensalmen silloille hieman yli puoli seitsemän. Kangasalta saapuneet odottivatkin jo parkkipaikalla. Maljastensalmen siltojen tuntumassa ei kuulunut kuhankeittäjän tuttua ääntä. Ajelimme hieman silloilta Orivedelle päin ja katsastimme hyvän koivulehdon. Koivulehdossa kuulimme aina kauniisti soivan mustapääkertun laulua. Myös kultarinta oli päättänyt juhlistaa vierailuamme paikalla. Mutta se päätähti -kuhankeittäjä- pysyi edelleen vaiti.

Taideteos lahokannossa©Jukka T. Helin

Poikkesimme asfalttitieltä hiekkaiselle sivutielle Vihasjärven eteläpuolelle. Ja vihdoin ponnistelumme palkittiin. Tutulta Hattokallion reviiriltä alkoi kuulua kuhankeittäjän sieluja koskettavaa viheltelyä. Toinen kuhankeittäjä kruunasi kuunteluhetken vastaten lännen suunnalta. Ainakin tänä kesänä voi vielä kuulla kuhankeittäjän vihellystä Oriveden maisemissa. Komea keltainen kuhankeittäjäkoiras lensi pellon poikki. Jotkut retkeläisistä onnistuivat näkemään sen.

Tyytyväisinä lähdimme Eräpyhän suuntaan, mutta poikkesimme matkalla kuuntelemaan, olisiko löytämäni rastaskerttunen edelleen äänessä Uiherlanjoen ruovikossa. Rastaskerttunen on uusi laji Oriveden pinnalistoille. Hyttysten inistessä korvan juuressa yritimme kuulostella rinteen päältä Uiherlanjoen ruovikon suuntaan. Ja sieltähän kaikui kuuluvasti rastaskerttusen voimakas ja hidas tahti. Retkemme oli alkanut loistavasti. Aurinkokin lämmitti pilvien välistä.

Äänien kuuntelua reitin varrella©Jukka T. Helin

Saavuttuamme Eräpyhän parkkipaikalle oli ensiksi eväiden vuoro. Söimme eväitä laavulla, mutta itse tarkastin ensiksi Längelmäveden pinnan mahdollisten lepäilevien lintuparvien varalta. Mitään erityistä en kuitenkaan löytänyt. Retkeläiset nauttivat eväitään jutellen ja hymyillen. Sitten oli aika lähteä Eräpyhän retkeilylenkille.

Polku lähtee aika kovalla nousulla rinnettä ylös. Mutta hitaasti kulkien ja lintuja kuunnellen nouseminen onnistuu hyvin. Koko ajan piti kuitenkin olla varuillaan kivenkolojen sekä liukkaiden kivien ja juurien vuoksi. Retkipolun varrella on muutama melkoisen paha kohta, mutta yllättävän hyvin retkeläiset selviytyivät polun haasteista.

Lepohetki Nunnankirkolla©Jukka T. Helin

Polku kulkee komean näköalarinteen ja metsäkosteikon läpi kohti Nunnankirkkoa. Rinteeltä näkee pitkälle Längelmävedelle Kangasalan suuntaan, mutta harva männikkö asettaa näkymälle rajoitteita. Nunnankirkko on vain kasa kiviä, mutta tästä kivikasasta on joskus etsitty aarrettakin. Pidimme evästaukoa Nunnankirkon edustalla.

Tauon jälkeen laskeuduimme Nunnankirkolta alas Längelmäveden rantaan. Rannan lähituntumassa on Nunnankallio, jolla pesii suurehko tiirayhdyskunta. Katselimme Längelmävettä, mutta emme löytäneet kuin pari kuikkaa. Viertolan Onni kuitenkin kertoi nähneensä petolinnun toisella puolella järveä, mutta pikainen nuotitus ei tainnut oikein onnistua.

Reitti kulkee jyrkkää rinnettä alas©Jukka T. Helin

Kävelimme varovaisesti rantapolkua takaisin parkkipaikkaa kohti. Matkalla poikkesimme toiselle laavulle, jonka edustalla on komea “grilli” ruoanlaittoa varten. Viertolan Kirsi sytytti nopeasti kokemuksellaan tulen ja kärräsi monta palaa makkaraa tulen päälle. Olin itse jättänyt Palosen Tuijan kanssa eväsreppuni autolle, mutta onneksi makkaraa riitti myös meille molemmille. Tosin makkaran syönnin jälkeen oli puhdistettava suu noesta, koska ainakin oma makkarani oli hieman palanut. Mutta maku oli erinomainen!

Nunnankallio sijaitsee rannan läheisyydessä©Jukka T. Helin

Kun olimme levänneet kylliksi, jatkoimme taivaltamista parkkipaikkaa kohti. Parkkipaikan lähellä kuuntelimme sirittäjän eri ääniä ja tapasimme myös pikkusiepon, joka piti vain “tsri”-ääntä. Itse olin kuullut paikalla pari päivää ennen laulavan pikkusieppokoiraan, mutta tämän näkemämme pikkusiepon sukupuoli jäi hieman epävarmaksi. Se oli joko naaras tai viime kesäinen koiraslintu. Pikkusieppo vilahteli todella nopsaan lehvästön suojissa.

Viertolan Kirsi hallitsee makkaranpaiston taiat©Jukka T. Helin

Paluutamme parkkipaikalle ilahdutti myös pyrstötiainen. Pyrstötiainen on komistus tiaisten joukossa. Tämän harvinaisen pesimälajin kohtaaminen on aina miellyttävä kokemus. Pyrstötiaisen pesä on ilmeisesti jossakin lähistöllä, koska olen tavannut pyrstötiaisparin säännöllisesti kevään aikana Eräpyhän alueella.

Eräpyhässä ollessamme kuulimme tai näimme yhteensä 35 lajia. Lintujen lauluaktiivisuus oli kuitenkin melkoisen passiivista, koska monella lajilla tuntuu nyt olevan välivaihe pesinnöistä riippuen. Toinen laulukausi on vasta edessä. Längelmävedessäkään ei ollut mitään lintuparvia, vain jokusia kuikkia. Kuikka on kuitenkin tällaisen maiseman ehdoton tunnelman tuoja.

Joko makkara kohta valmistuu?©Jukka T. Helin

Osa porukasta suuntasi vielä Eräpyhästä kohti Sinivuorta. Sinivuoressa on ollut idänuunilintuja, joita nyt haluttiin erityisesti kuulla. Sinivuoressa lauloi kaksi pikkusieppokoirasta ja pari peukaloista, mutta idulin löytäminen oli tuskallista. Mutta yhtäkkiä iduli suostui ilmoittamaan itsensä laulamalla pari kertaa. Tämä oli onnellinen piste retkellemme.

Retki Orivedelle oli näin ollen menestyksellinen. Jotkut saivat kuulemani mukaan matkalta jopa kolme elistä.  Sain kuulla retkellä mukana olleelta asiantuntijalta, että kohta uhkaa kiikareiden särkeminen, jos eliksiä tulee liian paljon. Tällainen tapa lienee jossain päin käytännössä. Mutta ei ilmeisesti vielä kolmen eliksen jälkeen, koska kiikarin sirpaleita ei näkynyt tällä matkalla.

Kostea painanne luo tunnelmaa©Jukka T. Helin

Sinivuoresta lähdettyämme sadekin alkoi todenteolla. Mutta se ei nyt haitannut. Kaksi kuhankeittäjää, rastaskerttunen, kolme pikkusieppoa, kultarinta ja idänuunilintu olivat mukava saalis kotiin vietäväksi. Takana oli myös rentouttava linturetki mukavassa porukassa. Jälleen tuli opittua uutta lintujen elämästä ja maailmasta.

Jukka T.

Pilyläisten retkiporukka rantautui jälleen runsaaksi viikonlopuksi 20.5-23.5. keväiselle Utön lintusaarelle. Pilyläiset kävivät paikalla suurella joukolla jo viime syksynä, mutta nyt päätettiin palata katsastamaan lintusaaren lajisto keväiseen muuttoaikaan. Retkiporukka oli tällä kertaa kahdentoista hengen suuruinen. Mukaan otettiin puolet sellaisia pilyläisiä, jotka eivät osallistuneet syksyiseen retkeen.

Kun lähdimme ajamaan Tampereelta kohti Pärnäistä, sää oli mitä lämpimin. Helle jatkui. Itse ajattelin matkaa pienellä pelolla. koska munkkikorppikotka oli juuri edellispäivänä pyörinyt Lounais-Suomessa. Retkien järjestäminen ja retkenvetäjänä toimiminen aiheuttaa toisinaan harmaita hiuksia, jos on halukas näkemään harvinaisia lintulajeja Suomessa. Usein nämä rarit päättävät ilmaantua juuri silloin, kun itse on poissa mantereelta saaressa tai muutoin retkeä vetämässä. Mutta tietenkin velvollisuudet menevät tällöin bongauksen edelle.

Eivor Pärnäisten satamassa©Jukka T. Helin

Saavuimme hyvissä ajoin Palosen Tuijan ja Vilanderin Vesan kanssa lossirantaan ja pääsimme lähes välittömästi lossilla ylitse. Sitten jatkoimme matkaa Pärnäisten satamaan, jossa Eivor jo odotteli. Mutta aikaa lähtöön oli vielä ruhtinaallisesti ja ehdimme nauttia kaikessa rauhassa eväistämme ja Pärnäisten maisemista. Aloin myös rakennella retken lajilistaa. Paikalle saapui vähitellen muiden matkustavaisten ohessa myös muita pilyläisiä. Tavarat vietiin laivaan ja paikat valittiin aurinkoiselta kannelta, jolta saattoi tarkkailla meren yllä ja luodoilla näkyviä lintuja.

Laiva lähti aikataulun mukaisesti klo 11.15 Pärnäisten satamasta. Pienen matkan päässä Pärnäisten satamasta on aivan laivareitin vieressä kuuluisa sääksen pesä, jota nytkin voitiin ihailla. Sääksi lenteli pesän tuntumassa ja toinen sääksiemo hautoi pesässä. Ainekset olivat koossa mukavaa laivamatkaa ja lukuisia lintuhavaintoja varten.

Pilyläiset odottelevat laivanlähtöä Pärnäisissä©Jukka T. Helin

Sitten alkoi piippari laulaa munkkikorppikotkan matkasta pitkin eteläistä Suomea lännestä itään. Viestejä tuli jatkuvasti siitä, miten upeasti tuo suurharvinaisuus oli nähty ja koettu. Asiaan oli nyt sopeuduttava, koska sille ei voinut mitään. Tällaisia tilanteita tulee useasti eteen. Kaikkea ei voi nähdä eikä aina kaikkiin bongausreissuihin viitsi edes lähteä. Edessä oli kuitenkin mukava saaristolasviikonloppu Utössä pilyläisten seurassa. Pitää myöntää, että aluksi hieman harmitti tämä epäonnistunut ajoitus, mutta vähitellen mieli virkistyi.

Merimatkan aikana kertyi retkihaaviin jo lukuisa määrä lajeja. Useita merikotkia lenteli siellä täällä saaristossa. Saariston lintumaailma ja lajisto on aina poikkeuksellista sisämaan lintuihin verrattuna. Oman leimansa tähän saaristolaisretkeilyyn luo hieno maisema. Irtaantuminen tutuista kuvioista saaristoon muutamaksi päiväksi vuodessa on erittäin kannatettava ajatus.

Kuvassa Utön pääraittia©Jukka T. Helin

Kun laiva saapui Utön satamaan, tavarat kuljetettiin nopeasti majapaikkoihin. Pilyläiset majoittuivat rivitaloissa. Rivitalojen tasosta oli jo hyvät kokemukset viime retkeltä. Sitten oli aika tehdä ensimmäinen silmäys saaren linnustoon. Itselläni oli epäonnea myös siinä, että olin kadottanut staijikeppini maihinnousun yhteydessä. Keppiä ei löytynyt mistään, joten jouduin tyytymään pelkkään kiikariin ilman tätä olennaista apuvälinettä.

Näkymä kallioiseen saareen©Jukka T. Helin

Yritimme aluksi sepelsieppokoirasta koulun pihan tuntumasta. Kun saavuimme paikalle, sinne jo ehtineet muutamat saareen saapuneet kertoivat nähneensä linnun vain paria minuuttia aikaisemmin. Pilyläisille tuo sepelsieppo ei sitten enää suostunut näyttäytymään kovasta yrityksestä huolimatta. Varsinkin niiden, joille tämä sepelsieppo olisi ollut elis, on syytä jatkossa opiskella ripeyttä hoidella paikalla olevia lajeja. Olisin toki voinut itsekin kehottaa väkeä suurempaan ripeyteen. Jouduimme tyytymään laulaviin kirjosieppokoiraisiin.

Saaren keväisiä pihapiirejä©Jukka T. Helin

Klo 18.00 aikoihin kävimme syömässä hotellilla. Tämän jälkeen lähdimme iltastaijiin luotsiaseman edustalle. Siellä oli jo saaressa oleillutta lintuporukkaa. Staijaaminen (muutonseuranta) luotsiaseman edustan kallioilla kuuluu Utön päiväohjelmaan. Muuttoa seurataan sekä aamulla auringonnoususta lähtien ja sitten vielä illalla auringonlaskuun. Lintujen muuttotilanteen ja oman halun mukaan voi muuttoa ja paikallisia lintuja seurata luotsiaseman tuntumasta muutoinkin.

Pilyläisiäkin luotsiasemalla staijailemassa©Jukka T. Helin

Merellä liikkuikin muuttoparvia -lähinnä alleja ja mustalintuja. Meri oli paikka paikoin täynnä myös suuria haahkaparvia. Viikonlopun aikana usealla paikalla näkyi pieniä haahkanpoikasia. Saa nähdä, miten haahkanpoikaset selviävät tänä vuonna merikotkien saalistuksesta. Kahlaajia oli liikkeellä varsin niukasti.

Koreita pilkkasiipiä Saunalahdella©Jukka T. Helin

Muutonseurannan lomaan liittyy sitten saaren kiertelyä. Hyviä paikkoja tarkistella tilannetta pitkin päivää ovat koulun piha ja sen ympäristö, Saunalahti ja kuluisa Itäniitty raripuskineen. Tänä keväänä ainakin itselleni oli ikävänä yllätyksenä Itäniityn edustan ruovikon täydellinen häviäminen. Syynä tähän olivat olleet talven erityispiirteet. Itäniitty oli surullisen näköinen ilman ruovikkoa.

Itäniitty näyttää ankealta ilman ruovikkoaan©Jukka T. Helin

Saaressa liikkumisessa on huomioitava kielletyt sotilasalueet ja sitten linnustollisesti arat kohteet. Lintujen hyinvoinnin takaaminen ja pesintöjen onnistuminen edellyttää esimerkiksi sitä, että Itäniitylle ei majoituta kovin pitkäksi aikaa eikä siellä käydä jatkuvasti pienissä porukoissa. Eteläkärkeen on myös kuljettava tietä pitkin, koska alueella on lukuisasti mm. lapintiirojen pesiä.

Perjantaiaamuna herätys oli klo 4.30 ja luotsiaseman edustalle alettiin saapua siinä klo 5.00 tuntumassa. Hyvin tuo aamuherätys näytti pilyläisiltä onnistuvan! Keväällä ei nukkumisaikaa jää innokkaalle lintuharrastajalle kovin runsaasti, koska lintuja on havainnoitava aamuvarhaisesta iltamyöhään. Mutta iltapäivällä on mahdollista viettää lyhyttä päivätaukoa. Ainakin omana lähtökohtanani on ollut, että saaristoon lähteminen merkitsee innokasta lintujen havainnointia. Annan tunnustuksen kaikille pilyläisille siitä, että innokkuutta riitti läpi koko retken. Pilyläisten porukka käyttäytyi myös hyvin ja lintuja kunnioittaen.

Palvelun toimiminen on perusta onnistuneelle retkelle©Jukka T. Helin

Lauantaina sää alkoi hieman viilentyä ennusteiden mukaisesti. Pari joukostamme lähti käymään Jurmon lintusaarella, mutta mitään ihmeellistä ei sieltäkään löytynyt. Utössä hautausmaan ja jäteaseman välistä havaittiin kuitenkin koirassepelrastas. Niinpä pilyläisten porukka lähti astelemaan ripeää vauhtia kohti havaintopaikkaa. Hetken odottelun jälkeen sepelrastas vilahtelikin kivikossa. Lopulta se antoi ihailla itseään näkyvästi hautausmaan aidan vierustalla hetken aikaa. Lauluakin kuului tuulen huminan läpi. Sepelrastas oli usealle retkelle osallistuneelle elis.

Valkoposkihanhia Itäniityn edustalla©Jukka T. Helin

Koulun pihan tuntumasta etsittiin sitten siellä nähtyä pikkusieppoa. Puissa ravintoa nauttivia hyönteissyöjiä käytiin tarkasti läpi, mutta pikkusieppoa ei vain löytynyt. Jonkin ajan päästä näin itse siitä pienen vilahduksen, mutta lintu katosi taas nopeasti matalalle aidan taakse. Lopulta kuitenkin Palosen Tuija havaitsi linnun koulun pihan ulkopuolella tieltä. Nyt se antoi havainnoida itseään hyvin.

Koulun tuloportin lähistöllä kiikitti myös käenpiika hauskasti. Se viihtyi pitkiä aikoja pöntön luukulla töllistellen ohikulkevia lintuharrastajia. Välillä kuului piian kovaäänistä kimitystä.

Nokkavarpusta ei näy tälläkään kertaa©Jukka T. Helin

Sunnuntaina oli sitten lähtöpäivä takaisin mantereelle ja Pirkanmaata kohti. Aamukiertely saaressa ei tuonut juurikaan uutta. Satakieli lauleskeli aamutuimaan koulun lähistöllä. Olinkin jo ihmetellyt, miksei satakieliä kuulu lainkaan. Kirjokerttua yritettiin jälleen mm. Itäniityn tuntumasta, mutta lajista ei näkynyt jälkeäkään. Ehkäpä se saapuu reviirilleen vasta lähtömme jälkeen. Puissa ja pensaissa liikuskeli tuttuja hyönteissyöjiä kuten kerttuja ja sieppoja.

Tavarat kannettiin laivaan ajoissa. Samalla varattiin paikat sisätiloista, koska luvassa oli sadetta. Utössä alkoikin sataa pari tuntia sen jälkeen, kun laiva oli irtaantunut satamasta. Tältä osin retkemme oli ajoittunut hyvin, koska saaressa oloaikana ei tarvinnut kastua.

Saaren rapsutuksenkipeä lemmikki©Jukka T. Helin

Paluumatkan aikana kuitenkin staijattiin hiukkasen laivan kannella. Uutena lajina saatiin pikkutiira Jurmon satamasta. Pelätyistä lossijonoista päästiin tällä kertaa loistavasti läpi. Näin kotimatka saattoi alkaa hyvissä tunnelmissa. Menetetyt munkkikorppikotka ja staijikeppi eivät enää painaneet mieltä. Eikä sekään, että Utön lajisto olisi voinut olla monipuolisempi kuin se juuri nyt oli ollut. Mukava seura ja saaristolaiselämä piristävät mieltä kummasti, vaikka hieman lihaksissa tuntuikin saaren ahkera kiertely ja vähiin jääneet yöunet.

Yön saapumisen romantiikkaa©Jukka T. Helin

Pilyläiset onnistuivat näkemään retken aikana Pärnäisistä lähtien 92 eri lajia. Jonkinlaiseksi alarajaksi ennakolta asettamastani 100 lajista jäätiin. Saaressa olisi kertynyt enemmän lajeja, jos luotsiasemalla olisi staijannut pitempään. Parhaimpina lajeina pilyläisten näkökenttään osuneina olivat varmaankin sepelrastas, pikkusieppo, merikihut ja nopeasti ohi lehahtanut isosirriparvi. Tundrakurmitsakin näkyi. Ja karikukkoja oli mielestäni runsaasti näkyvissä. Taisi karikukostakin joku saada eliksen. Eikä sitä Jurmon pikkutiiraakaan sovi unohtaa, vaikka tämä laji päätti vierailla retkemme jälkeen Tampereellakin Iidesjärvellä 45 vuoden jälkeen uudestaan.

Jukka T.

Pirkanmaan Lintutieteellinen Yhdistys (PiLY) järjesti eilisiltana (17.4.) riekkoretken Pirkanmaan reunamille Kihniön maisemiin. Oppaaksi suoretkelle oli lupautunut paikallinen soiden suojelija Ilpo Lahtinen. Ilpohan sai viime syksynä PiLYn jokavuotisen linnustonsuojelupalkinnon soiden suojelemisesta ja ennallistamisesta.

Odotukset olivat korkealla, kun retki lähestyi. Mutta sitten sää alkoi näyttää keväistä olemustaan. Retkipäivänä alkoi sataa räntää ja vettä sekä tuuli voimistui. Oli kaikista kehnoimmat olosuhteet lähteä viettämään aikaa keväiselle suolle riekkojen pariin.

Riekon maisemaa Kihniössä©Jukka T. Helin

Kaikesta huolimatta retkelle ponnisti kuitenkin runsas parikymmentä osallistujaa. Toiset ajelivat omilla autoillaan suoraan Kihniöön kokoontumispaikalle. Toiset kokoontuivat Hakametsän jäähallin pihaan, josta lähti usean auton letka klo 17.30 aikoihin taivaltamaan kohti Kihniön suoalueita sateen läpi.

Ajomatkan aikana ainakin itselläni mieliala laski entisestään. Ikaalisten ja Parkanon tuntumassa satoi räntää sakeastikin,  Ja tuuli möyrysi. Ei taida riekkoja näkyä tässä kelissä?

Saavuimme Ilpon kotipihaan hieman yli iltaseitsemän. Ja kas kummaa! Sade oli lakannut, ja tuulikin oli vaimentunut. Jonkinlaisia puuskia kuitenkin humisi vielä puiden latvoissa. Ilpon luona oli jo useita muitakin retkelle lähtijöitä. Lintuja ei juuri kuulunut eikä näkynyt. Sentään Viertolan Onni kertoi nähneensä mustarastaan ja sitten ajomatkan aikana kurkia ja tuulihaukan. Itse taisin katsella liiankin tarkkaan tietä varoen ikävännäköisiä routakuoppia. Oli se Onni sitten ehtinyt havainnoidakin eväspakettien lomassa!

Hämärtyvän suon sielunmaisema©Jukka T. Helin

Ilpo oli hommannut usean oppaan paikalle, joiden johdolla retkelle lähdettiin puoli kahdeksan aikoihin. Sää oli edelleenkin tyydyttävä, vaikka oli koleaa ja tuulenpuuskia. Pienen ajomatkan jälkeen jätettiin autot tien viereen, ja porukka jakaantui kahdelle eri retkipaikalle. Itse lähdin Ilpon matkaan rämpimään noin kolmeasataametriä märkää suota kohti sopivaa tarkkailupaikkaa. Onneksi suo oli vielä jäässä. Vettä ja mutaa oli vain pääosin aivan pinnassa. Saapas ei pahemmin uponnut syvälle suohon.

Meillä oli aikaa odotella tarkkailupaikassamme riekkojen mahdollista esiintulemista ja illan hämärtymistä pitkähkö tovi. Mutta aika kului joutuisaan Ilpon kertoessa riekosta, soiden suojelusta ja Vapo Oy:n toimista riekkosoilla. Ilpo on hyvä kertoja, ja hänen sanoistaan oppi runsaasti uutta riekon sielunelämästä. Vankka kokemus riekosta ja suoluonnosta tulivat ilmi hänen sanoistaan. Ilpo kertoili myös edellispäivän suomielenosoituksesta Parkanon Rukonevalla. Ilposta heijastelee syvä kiintymys riekkoon ja suomalaiseen suohon.

Ilpo kertoilee hänelle rakkaasta riekosta©Jukka T. Helin

Toiset menivät laittamaan suon reunaan kuvauslaitteita valmiiksi toivorikkaina. Toiset alkoivat kaivella eväitään ja kahvejaan. Keväinen tuulinen suo on kylmä, mutta kukaan ei valitellut olotilaansa. Ilmassa oli aistittavissa selvää jännitystä ja pirkanmaalaisen riekkosuon tunnelmaa.

Ilta alkoi hämärtyä entisestään. Luonnon ääniä ei juurikaan osunut korviin. Vain paikallisen kurkipariskunnan kuuluvat komeat törähdykset antoivat oman viestinsä suoympäristöön. Ilpo kertoili, että riekko ei tule valoisaan aikaan helposti näkyville avoimelle suolle, koska vaalea lintu joutuisi tällöin todelliseen vaaraan. Mutta kun ilta on kylliksi hämärtynyt, riekko uskaltautuu myös avoimelle suolle. Riekko laskeutuu pääsääntöisesti vaalealle alustalle (suojaväri) esim. viimeisille lumilaikuille tai jäkälille.

Kirsi odottelee malttamattomasti riekkoa©Jukka T. Helin

Sitten koitti vihdoin aika, jolloin Ilpo laittoi atrapin soimaan. Kului hetken aikaa. Yhtäkkiä riekko nauroi jossakin lähistöllä kuuluvasti. Ja taas pian kaikui yötä kohti hämärtyvällä suolla riekon nauru. Ainakin kaksi eri riekkoa oli äänessä. Pian vaaleahko riekko näkyikin suolla tutkimassa, oliko vierailija tunkeutunut sen reviirille. Sitten se lennähti pimenevän suon kitupuiden lomitse toiseen paikkaan -aivan valokuvausta aikovien jalkoihin. Jännä valkoinen lumipallo syöksyi öisen suon läpi!

Joko riekko on kiikareissa©Jukka T. Helin

Kuvia riekosta ei kuulemani mukaan saatu, koska oli liian pimeää. Mutta kaikki näkivät ja kuulivat tämän pirkanmaalaisen reviireistään kamppailevan linnun. Jos kuukkeli on osa vanhan metsän sielunmaisemaa, niin riekko on mielestäni erottamaton osa suon sielua. Riekon katoaminen Pirkanmaan soilta merkitsisi ainakin itselleni sitä, että suo ei ole enää suo ja sen sielusta tulisi vajavainen.

Sitten alkoi vaivalloinen paluumatka pimeän suon läpi lamppujen opastuksella. Piti tarkoin tihruttaa, mihin saappaansa painoi. Mutta ponnistelujen jälkeen saavuimme autojemme luokse, ja itsekin pääsin ajelemaan tyytyväisenä kohti Tamperetta.

Riekko laskeutuu mielellään valkealle alustalle maahan©Jukka T. Helin

Tämä riekkoretki jätti syvän kokemuksen omaan sydämeeni. Sää ei ollut paras mahdollinen, mutta kaikesta huolimatta riekko tuli jälleen nähtyä ja kuultua. Keväinen riekkosuo on sellainen kohde, jonka jokaisen tulee omakohtaisesti kokea. Vasta tällöin tajuaa sen, mitä todellinen luonnonmukainen suo merkitsee. Ja mikä on suon suomalainen sielu! Riekon nauru ja kurjen törähdykset pimenevällä keväisellä, vielä kylmähköllä, suolla ovat suomalaisen luonnon symboleja. Suon ääni- ja sielunmaisema on turvattava tuleville polville -myös Pirkanmaalla. Tästä olemme jokainen vastuussa.

Jukka T.

Hei,

Tässä Annen kertomus muutontarkkailutapahtumasta Nokian Alasenlahdella. Julkaisen sen blogipalstallani.

Jukka T.

Taivalkunnassa golf-kentällä lentelevät valkeat pallot ilmassa, mutta aivan lähellä Alasenlahdella kiikarit ja kaukoputket tähystävät toisenlaisia lentäviä – lokkeja ja joutsenia.

Lähes 30 henkilöä kerääntyi seuraamaan muuttoa Alasenlahdelle, Kuloveden rantaan. Opastamassa olivat Pirkanmaan Lintutieteellisen yhdistyksen pj. Jukka T. Helin ja Nokian Lintukoulusta Anne Viitalaakso-Kaasalainen ym. aktiivit. Lauantain keskipäivän aurinko oli kuuma, ja niinpä kymmenen asteen lämmössä kansa tarkeni staijata ilman käsineitä ja toppatakkia. Nokkosperhoset lentelivät, pajut aloittavat kukintaansa ja hyönteiset etsiytyvät kilvan auringonläikille. Kylläpä tuli hieno sää muutontarkkailutapahtumalle, mutta sittenkin jotain puuttui – eli se lounainen tuulen vire.

Huhtikuinen Alasenlahti©Anne Viitalaakso-Kaasalainen

Heti kuivurin nurkalla saatiin kuulla niittykirvisten olemassaolosta ponnekkaasti ist, ist -äänin. Kiurut livertelivät ja varikset vaakkuivat. Ruskosuohaukka-koiras esitti lentonäytöksen aivan yläpuolellamme. Myöhemmin näimme sen uudelleen kierroksellaan. Pellon lammmikolle oli kokoontunut joukko kala-, harmaa- ja naurulokkeja sekä naakkoja, sepelkyyhkyjä, sinisorsia ja jokunen töyhtöhyyppäkin. Myöhemmin näimme “hyypiöitä” lisää parvina, joista suurin oli a24. Pellolla ruokaili myös keltasirkku ja suureksi iloksemme harvinaistunut hemppo. Enää ei peltopyitä ole alueella, eikä joka keväistä fasaanin ääntä kuultu.

Muutontarkkailijoita pellolla©Anne Viitalaakso-Kaasalainen

Kävelimme polkua rantaan, kun kurjet lähtivät pellolta, mutta myöhemmin näimme lisää muutolla niitä pieninä auranvannaksina (a7, a6, a5, a4). Rannassa oli kalastuskaksikoita, joten vesilinnut olivat paenneet kauemmas heitto-onkien tavoittamattomiin. Isokoskelo lensi Lukkisalmeen ja laulujoutsenet myös Intianlahden sopukkaan. Yksinäinen kyhmyjoutsen sentään viihtyi rannassa muutaman telkkäparin kanssa. Siuron rannan kaislikosta löytyi kanadanhanhipari. Rantapajukossa sirkuttivat pajusirkut. Kaksi västäräkkiä tsilputti iloisesti kevätterveisiään mennen tullen.

Keväiset kanadanhanhet©Anne Viitalaakso-Kaasalainen

Klo 12.42 osui kaukoputkeen 4 muuttavaa hanhea ja tarkan pohdinnan jälkeen tummasiipiset hanhet todettiin metsähanhiksi. Hetken päästä sääksi saapui kalastelemaan lahdelle. On se uljas lintu! Klo 13.05-13.08 oli etelän puolella näkyvillä kaksi hiirihaukkaa. Rastasparvi ohitti meidät idän puolelta. Sitten saapui pikkulintujen kauhuksi varpushaukkanaaras pyörimään T-kuviossa rantaniityn ylle. Eikä aikaakaan, kun jo naakkaparvet sulloutuivat palloiksi taivaalle, kun kanahaukka kaarteli metsän yllä useampaan kertaan. Massiiviset merikotkat näyttäytyivät Pyhäjärven suunnalla.

Muutto oli aika lukkoista, sillä tuuli oli vastainen, mutta jotain lintuliikettä sentään oli havaittavissa. Lähtöämme viivästytti sopivasti paikalle rauhallisesti, Kulovedeltä, lentävä harmaahaikara, ja se laskeutui läheiselle peltolammikolle lepäämään lokkien, naakkojen ym. seuraan.

Pajusirkut lauloivat rantapensaikoissa©Anne Viitalaakso-Kaasalainen

Eväät syötiin hätäisesti, että ehti näkemään ja kuulemaan kaikki linnut. Aurinko porottaa jo mukavasti ja lumi haihtuu tuoksuen ilmaan. Viimeisetkin veneet käännetään kohta Alasenlahden rannalta. Paula sai jo veistettyä kaarnaveneen tuohipurjeineen ja antoi sen Mikolle mukaan koeuitettavaksi.

Kevät on nyt!

Kiitos kaikille mukana olleille ja hyviä keväthavaintoja!

Anne Viitalaakso-Kaasalainen

Juupajoen Hyytiälässä sijaitsevan omakotitaloni ikkunasta avautuu näkymä lintujen talviruokinnalle. Puun oksasta riippuu tintinmakkaroita punaisessa nailonverkossa ja talipalloja metallikehyksessä, puun runkoa vasten on kiinnitetty läskiä, lähes maan tasolla koivun kannon päällä on lautainen siementalo, jonka alaosasta linnut saavat auringonkukka-, kaura- ja pähkinäseosta, jota tiputtelevat myös maan pinnalle.  Jo kolmisen vuosikymmentä olen katsellut ikkunasta ruokintapaikan vieraita ja aina ne jaksavat kiinnostaa ja yllättää eikä seuranta jättänyt kylmäksi edes tämän hyisen talven pakkasessa.  Näytelmän päätähtien vierailut sykähdyttävät aina.

Viime vuosina on yhdistyksen sähköpostilistalla haastettu jäseniä leikkimielisessä kilpailuhengessä ilmoittamaan kotipihasta tavattuja lintulajeja ajalta 1.12.- 28.2.  Ja tietysti on osallistuttava kisaan.  Se lisää seuranta-aktiviteettia ja mahdollistaa uusien yllätysten näkemistä ja ennen kaikkea on hienoa ajankulua.  Metsänreunassa sijaitseva paikka ei ole verrattavissa talviaikaisen lajimäärän osalta lähellekään peltoaukeiden ja vesistöjen lähistöjen seurantapaikkojen lajimääriin.  Mutta tärkeintähän ei ole voitto, vaan osallistuminen.

Viimeisen viiden vuoden aikana talvipihapinnakisan lajimääräni on vaihdellut vuosittain välillä 15-21.  Yhteensä kisalajeja on 28. Tänä talvena oli yhteismäärä 17, joka jää selvästi alle kisailevien pihojen keskiarvon 22. Uutena kisalajina tuli 2.-22.12.2009 ruokinnalla viihtynyt peippo jolla oli pahannäköinen patti toisessa jalassa eikä sitä näkynyt enää joulun jälkeen pakkasen kiristyttyä yli -20 asteen. Harmaapäätikka on vieraillut joka vuosi viiden viimeisen kisavuoden aikana. Sen lisäksi jokavuotisia lajeja ovat olleet: tali-, sini- ja hömötiainen, keltasirkku, viherpeippo, punatulkku, urpiainen, närhi, korppi ja käpytikka. Varpuspöllö  ja –haukka ovat ilahduttaneet muutamana talvena.  Yhden talven erikoisuuksia ovat olleet mm. koskikara, pyy, teeri ja tundraurpiainen.

Harmaapäätikka on ollut talvipihakisojen kruunaamaton kuningas ja kuningatar.  Koiras tai naaras harmaapäätikka on käynyt ruokinnallani 1980-1990 luvuilla satunnaisesti muutamana vuotena. 2000-luvulla se on ollut vuosittainen vieras ja viime vuosina vähintään koiras ja naaras ovat ilahduttaneet käynneillään. Talvella 2007-2008 kävi koiraan lisäksi samanaikaisesti 2 naarasta eli vähintään 3 eri lintua.

Kaikki kuvat ovat Markku Saarisen ottamia tämän talven ruokinnalta. Erityiskiitokset Markulle sitkeästä kuvaamisesta noin -20 asteen pakkaskelissä.

Harmaapäätikka

Kuva 1: Markku Saarinen

Punaotsainen harmaapäätikka koiras tarkkailee meripihkanvärisin silmin voisiko tintinmakkaralle jo mennä.  Koiras kävi ruokinnalla ensikerran 24.1.2010.

Kuva 2: Markku Saarinen

Naaras on käynyt ruokinnalla 14.12.2009 alkaen lähes säännöllisesti. Ensimmäinen käynti meinasi muodostua kohtalokkaaksi, kun se säikähti ja tömähti sivusta ikkunaan jatkaen kuitenkin matkaansa.  On ollut hienoa seurata ikkunasta sen parhaimmillaan lähes tunnin mittaisia poikkeamisia ruokinnalla ja lähipihojen puissa.

Kuva 3: Markku Saarinen

Vanha koiras toteaa, että kyllä tätä kelpaa syödä.  Sekä naaras että koiras olivat samanaikaisesti talimakkaroiden kimpussa 27.1.2010 kahteen otteeseen. Viimeinen havainto koiraasta on toistaiseksi 20.2.2010.

Kuva 4: Markku Saarinen

Naaraan otsassa näkyi vielä yksi nuoruuspuvun punainen höyhen.

Käpytikka

Kuva 5: Markku Saarinen

Käpytikka koiras on jokavuotinen vakiovieras talviruokinnalla.

Kuva 6: Markku Saarinen

Käpytikka naaraalta puuttuu punainen juova niskasta. Se on myös jokavuotinen vierailija.

Närhi

Kuva 7-8: Markku Saarinen

Kuvan närhi kevyessä lumisateessa. Tänä talvena kävi enimmillään 7 eri närheä yhtä aikaa ruokinnalla.  Seurasin 17.2. ikkunasta, kun varpushaukka yritti saalistaa puolen tunnin ajan närheä tiheästä syreenipensaasta. Haukka istui pensaassa liikahtamatta pitkään ja syöksähti pari kertaa närhen kimppuun, mutta ei onnistunut kuitenkaan saamaan sitä sillä kertaa omaksi herkkupalakseen.

Närhi on värikäs sekä parvessa äänekäs ja keskenään toraileva lintulaudan talvivieras, joka verottaa oman osansa ruokinnalle laitetuista auringonkukan siemenistä, pähkinöistä, talipalloista sekä tintinmakkarasta.

Punatulkku

Kuva 9: Markku Saarinen

Punatulkkukoiras ei jää yhtään värikomeudessa närhestä. Kaksi pariskuntaa on ollut koko talven elävöittämässä ruokinnan vieraslistaa.

Tiaiset

Tämän vuoden ruokintaa aloittaessani lajeja kävi  niukasti. Ensin talitiaisia oli runsaasti ja vain yksi sinitiainen pitkään. Sittemmin sinitiaisten määrä kasvoi ja nyttemmin niitä molempia on käynyt kymmenittäin. Kaksi hömötiaista on käynyt marraskuun puolivälistä lähtien säännöllisesti. Kuusitiainen vieraili vain kerran 27.12.2009 pihakisan aikana, kun taas töyhtötiainen suvaitsi laulaa takapihalla vasta 12.3., kun pihakisa oli jo päättynyt. Talvi on ollut erittäin kylmä ja lunta on ollut paljon. Maaliskuun puolivälin jälkeen soidin ja pesintään valmistautuminen on tuonut mukanaan monenkirjavan äänivalikoiman ja kun päivä on vielä pidentynyt, niin seurattavaa riittää aamusta iltaan. Määrät näyttävät pienenevän osan linnuista siirtyessä reviireilleen.

Kuvat 10-11: Markku Saarinen

Talviruokinnan peruslajit tali- ja sinitiainen tintinmakkaroita ja talipalloja nokkimassa.  Sinitiaisia tuli usein tupsahtaen kymmeniä kerralla. Parhaimmillaan laskin yhden tintinmakkaran kimpussa 14 tiaista herkuttelemassa.

Hemppo ym.

Ensimmäinen merkki kevään tulosta oli 25.3., kun ruokinnalla käväisi yllättäen hemppo, joka oli uusi pihapinna N:o 109, upea päätös talvikaudelle!  Ruokinta ja sen seuranta jatkuu edelleen. Vuoden ensimmäinen naarasvihervarpunen poikkesi ruokinnalla 28.3. ja seuraavana päivänä oli vuorossa koirasvihervarpunen ja koiraspeippo sekä 30.3. vanha koirasmustarastas. Rautiainen ilahdutti 4.4. ja pihalle kuului myös palokärjen huutoa.

Tämän talven muista vierailulajeista mainittakoon 3 oravaa ja rusakko.

Uusia yllätyslajeja ja kevätmuutton kiihkeää jatkoa odotellessa.

Aarne