PiLY:n retkiblogi

Uusi vuosi, uudet kujeet.

Kolmas lintuatlas saatiin kunnialla päätökseen ja sen puitteissa tuli laskettua pesimäindeksejä missä milloinkin. Viime kesä, viimeinen atlaskesä, oli erityisen muistettava. Lämpömittari ei laskenut yölläkään alle hellelukemien ja iltamyöhällä, kun oli edes näennäisesti viileämpää, tuli sitten rämmittyä polvia myöten rahkasammalessa ja vielä rikkinäisen polvinivelen kanssa, tarkistamaan tiettömän taipaleen takana olevia kaakkurilampia Pirkanmaan huonosti kartoitetuilla ruuduilla. Termi kärsimysornitologia sai uuden merkityksen, johon ei tällä kertaa liittynyt jäätävää räntäsadetta.

Atlaskartoituksen kanssa oli kivaa, mutta mitäs nyt? Joku joskus kysyi, minkälainen lintuharrastaja minusta tulee isona? Täyspäiväiseen bongaukseen ei luonto anna periksi, eikä rengastuskaan houkuttele suunnattomasti, vaikka mielenkiintoista onkin.  En jaksa seistä tuntitolkulla turhuuden kallioilla staijaamassa ja perusretkeilyyn kaipaan lisää sisältöä. Vastaus oli siis pitkän harkinnan jälkeen:  “Varmaan lintulaskija.”

Tähän suuntaan tuli otettua ensimmäinen askel vuodenvaihteen jälkeen: valtasin itselleni uuden talvilintulaskentareitin Hallilasta, Tampereelta. Alueella olisi toki ollut vanhakin reitti Hervannasta Nirvaan vapaana, mutta se kulkee pääasiassa hiihtolatua pitkin, jonne ei ole mitään asiaa ilman suksia. Talvilintulaskennalla on helppo aloittaa lintulaskentojen teko, koska talvella tunnistettavia lintuja ja ääniä – nuottikorvattoman lintuharrastajan ikuisia kompastuskiviä – on huomattavasti vähemmän kuin kesällä. Ehkä joskus minäkin kehityn äänten tunnistamisessa niin paljon, että uskallan aloittaa linja,- vakioreitti- tai pistelaskennan.

Mutta takaisin siihen talvilintulaskentaan. Oman reitin valtaaminen oli helppoa. Luonnontieteellisen keskusmuseon havaintojärjestelmästä Hatikasta löytyi lista olemassa olevista reiteistä. Karttoja niistä ei ihan heti löydy, mutta reittien nimet ovat hyvin kuvaavia, joten niiden perusteella voi paikallistuntemuksella päätellä missä reitti kulkee. Tämän jälkeen otetaan sen alueen kartta käteen, jolle reittiä suunnittelee, ja piirretään kartalle 5 -10 kilometrin reitti, tietysti mielellään niin, että reitille sattuu hyviä lintupaikkoja.  Kansalaisen karttapaikassa tämä hoituu näppärästi sähköisesti ja samalla tulee mitattua reitti tarkasti. Tämän jälkeen kartalle piirretty reitti ja Hatikan käyttäjätunnus lähetetään linnustonseurannan kavereille. Paluupostissa tulee tieto siitä, soveltuuko reitti laskentaan eli päällekkäisyydet muiden reittien kanssa, ja jos reitti on ok, niin laskijanumero ja  tieto siitä, että talvilintulaskenta on avattu tunnuksellesi Hatikassa. Vóila, paperityöt laskentaa varten on tehty.

Sitten itse laskentaan. Oma reitti on hieman alle 5 kilometriä, vähän lyhyt siis. Siitä enimmät puolet kulkee metsäpoluilla ja loput Hallilan teitä.  Reitti lähtee mukavasti kotipihan vierestä, kiertää ympyrän ja päätyy samaan paikkaan. Kesällä lenkin kiertämiseen ei mene tuntiakaan, mutta laskenta on huomattavasti hitaampaa.  Loppiaisaamuna lähdettiin mukavassa -9 asteessa liikkeelle aamun valjetessa, mukaan oli varmuudeksi pakattu vähän evästä ja termospullo. Näkyvyys ei ollut paras mahdollinen, mutta riitti hyvin reitille, jolla puut rajaavat hyvin näkyvyyttä.  Taivas oli täysin pilvessä, ainoat varsinaiset haitat olivat kohtalaisen puuskittainen tuuli ja lumisade.  Pakkasjakson jäljiltä lintuja ei ollut paljoa liikkeellä, joten kaikki havaitut linnut oli helppo laskea ja kirjata ylös.

Alkumatkasta löytyi parvi tilhiä, tiaisia, variksia ja harakoita. Ilahduttavasti myös viherpeippoja näkyi ja kuului viimevuotisen kadon jäljiltä.  Lumisateesta huolimatta polut metsässä olivat auki. Ja tavalliseen tapaan, talvinen metsä oli hiljaa. Vasta voimalinjalla kuului yksinäinen töyhtötiainen toiselta laidalta, johon matka jatkui. Reitti kulkee vanhan, luonnontilaisen  metsän keskellä. Tikkojen jälkiä oli kaikkialla, mutta vain yksi tikka kuului. Ja se tuottikin sitten päänvaivaa. Jossakin hakkasi tikka onttoa puunrunkoa, ensin ääni kuului edestä ja kun käveli muutaman metrin eteenpäin, se kuului takaapäin. Taas peruutus ison kuusen kohdalle. Nyt ääni tuntui kuuluvan sivulta. No, ei siinä auttanut kuin käydä kuusen runko mahdollisimman hyvin läpi. Ei tikkaa. Missä ihmeessä? Ehkä se on sittenkin seuraavassa rungossa? Vähän matkaa eteenpäin ja seuraavan rungon tarkastus. Ei tikkaa, mutta selän takaa kuului lentoääni, matalalta. Tikka ehti piiloon metsään ennen määritystä, mutta sen piilo löytyi. Kuusen rungossa, kohtuullisen matalalla, oli kolo, jota tikka oli laajentanut sisäpuolella.  Ehkäpä sen saa määritettyä  sitten seuraavalla laskentakierroksella?

Suurimmat lintumäärät löytyivät ruokinnoilta, ja vajaan 5 kilometrin lenkkiin aikaa kului 3 tuntia. Tuloksena oli seuraavaa:

• Tilhi 13
• Mustarastas 3
• Hömötiainen 5
• Töyhtötiainen 1
• Kuusitiainen 2
• Sinitiainen 21
• Talitiainen 29
• Närhi 1
• Harakka 9
• Varis 3
• Varpunen 25
• Pikkuvarpunen 8
• Viherpeippo 24
• Keltasirkku 6
• Tikka sp. 1

Uusi Hatikka on helppokäyttöinen, tuloslomakkeen täyttämiseen, kartan piirto mukaan lukien, meni reilu vartti.  Enää ihmetyttää, että miksei näitä talvilintulaskentoja ole tullut tehtyä jo aikaisemmin?

- Tuija

Torstai 14.10.2010

Sääennuste ei lupaa hyvää. Räntää, pikkupakkasta ja iltaa kohden voimistuva luoteistuuli, joka puhaltaa  vielä aika rauhallisesti. Ulkona on lisäksi säkkipimeää. Kello on varttia vailla kuusi aamulla, kun suuntamme Vesan kanssa kohti Lempäälää, mistä pitäisi vielä poimia Suvi kyytiin.  Lempäälässä epäilimme vielä sääennusteen paikkansa pitävyyttä, mutta jo Valkeakosken kohdalla alkoi satamaan vettä. Matka eteni mukavasti ja Auran ABC:lta ( retken epävirallinen taukopaikka ) löytyivät Jukan ja Ollin autokunnat.  Lähdimme peräkanaa jatkamaan kohti Paraisten lossia ja koska ajoimme viimeisinä, saimme Turun kehäteillä seurata jälleen kerran – ihan sama juttu kuin kevään retkellä, kuinka Jukan auton perävalot katosivat Naantalin suuntaan. GPS ei siis välttämättä korvaa GT-karttaa. Lossijonossa heiluttelimme sitten iloisesti taaksemme ilmestyneelle tutulle autolle.

Pärnasin satamassa sijoittelimme autot jälleen hyviin lähtöasemiin paluun lossijonoa ajatellen. Tällä kertaa oli syytä huomioida myös mahdollisesti kaatuvat puut. Sade taukosi aina välillä ja satamassa oli petollisen tyyntä. Vähän huolta aiheutti Eivorin henkilökunta, joka tiedotti matkustajille, ettei Jurmoon rantauminen välttämättä onnistu. Hieman ennen laivan lähtöä, turvauduin varmuuden vuoksi matkapahoinvointipillereihin, jos laivamatkasta tulisi kovinkin keikkuva.

Lähtiessä oli vielä mukava kiikaroida Eivorin kannella. Kuva©Tuija Palonen

Mitä pidemmälle laivamatka eteni, sen enemmän laiva tuntui keinuvan. Katsoimme parhaaksi lounastaa heti alkuvaiheessa, koska avomerellä se saattaisi olla vaikeaa monestakin syystä; keinumisen ja merisairauden vuoksi. Eivorin laivakokin huumorintaju oli ilmiselvästi kyseenalainen, lounaaksi oli hernekeittoa! Merisairautta ajatellen ei ehkä paras mahdollinen vaihtoehto. Avomerellä tulikin sitten odotettu kuulutus, Jurmoon ei päästäisi vaan laiva jatkaisi suoraan Utööseen. Katse pysyi kyllä tiukasti horisontissa ja pahoinvointipillereitä kului toinenkin annos, viimeinen tunti oli sen verran kiikkerää kyytiä.

Enää ei ole kivaa, huomaa aaltojen kastelema ikkuna. Kuva©Tuija Palonen

Selvisimme ehjin nahoin Utööseen ja hotelliin. Nopean kaupassa käynnin jälkeen yritimme urhoollisesti löytää hippiäisuunilintua koulun pihasta, tuulen ollessa jo myrskylukemissa. Saaressa ei näkynyt kuin muutama vihervarpunen ja urpiainen, jotka olivat jalkautuneet maantasalle. Tuuli sieppasi kaikki yli metrin korkeudella lentäneen pikkulinnut mukaansa, muutoin sää ei näyttänyt Utön elämää hetkauttavan. Päivällinen sujui rauhallisesti tuulilukemia äimistellen: keskituuli 30 m/s ja puuska 37 m/s.  Jotkut väittivät, että ikkunalasitkin pullistuivat sisäänpäin tuulenvoimasta. Ravintolasta poistuttiin vinossa kävellen, jos halusi pysyä pystyssä, oli syytä nojata vastatuuleen. Tuuli katkaisi vielä koko saaresta sähkö myöhemmin illalla, mutta onneksi 20 minuuttia sujui ihan hyvin otsalampunkin valossa.

Perjantai 15.10.2010

Aamu valkeni puoli pilvisenä ja tuuli oli jo tyyntynyt siedettäviin lukemiin, vain 12 m/s. Ennen aamiaista löytyi punatulkkuja, tilhiä, peukaloisia ja rautiainen ja parvi teeriä. Tavanomaiseen tapaan aamiainen oli runsas, ja positiivisena yllätyksenä olivat lätyt ja mansikkahillo. Hotellin pihasta löytyi heti kangaskiuru, jonka ‘pyrstötön’ profiili oli helposti tunnistettavissa lennossa. Mereltä löytyi muutamia alleja, haahkoja ja talvipukuisia riskilöitä. Tilhiä oli joitakin parvia, mutta mitään suuria erikoisuuksia ei näkynyt. Suvi näki luodoilla kirvisiä, mutta tarkempi lajimääritys jäi tekemättä.  Aamupäivän kohokohdaksi muodostui 3 pohjoiseen! muuttavaa hiirihaukkaa, joita saimme tarkkailla läheltä. Hiirihaukkojen mukana muuttanut piekana pääsi livahtamaan meidän, mutta ei Kalkon Ollin tarkkojen silmien ohitse.

Sää on jo parempi. Itäniityn länsireunaa. Kuva©Tuija Palonen

Olimme palaamassa lounaalta ja suunnittelimme iltapäivän ohjelmaa, kun puhelin soi. Christian Geiger soitti ja kertoi, että majakan läheltä oli löytynyt sinipyrstö. Sinne! Muulle ryhmälle lähti lennossa tekstiviesti, jotta kaikki ehtisivät näkemään tämän normaalisti Kuusamon seudulla viihtyvän harvinaisuuden. Sinipyrstön etsijät löytyivät Hannan kahvion vierestä ja pian Vilanderin Vesa löysi linnun uudestaan Kalkon Ollin avustuksella. Koko PiLYn porukka ehti paikalle ja suuri joukko harrastajia näki tämän kauniin linnun. Hiljaisen aamupäivän jälkeen eliskättelyt olivat iloisia.

Kaunis sinipyrstö pensaissa. Kuva©Timo Havimo.

Iltapäivän vietimme saarta kierrellen ja satunnaisilta, tuulen voimistamilta raekuuroilta välillä suojatuen. Tutuksi tulivat isot kivet,  talojen seinustat ja etelä-kärjen bunkkeri. Bunkkeri suojasi ehdottomasti parhaiten säältä, mutta näkyvyys suuaukolta oli huono, eli lintujen tarkkailuun se ei soveltunut. Kännykän valo ei riittänyt bunkkerin tutkimiseen, päätimme palata seuraavana päivänä otsalampun kanssa.  Pidimme hotellilla iltahuudon, jossa kävimme läpi kahden päivän aikana kertyneet lajit, yhteensä 66. Osa retkeläisistä uskaltautui vielä rantasaunaan ja mereen uimaan.

Lauantai 16.10.2010

Lauantaina sää oli entisestään parantunut. Tuuli alle 10 m/s ja aurinkokin näyttäytyi. Lintujen määrä saaressa lisääntyi huomattavasti. joskaan lajien määrä ei.  Aloitimme etelä-kärjestä, jossa yritimme määrittää luodolla viihtyviä kirvisiä huonolla menestyksellä. Tällä kertaa syypäänä oli vastavalo. Aamua kuitenkin piristi kahdeksan sepelhanhen parvi, joka muutti länteenpäin.  Tässä vaiheessa eteläkärjen bunkkerit oli kertakaikkiaan pakko tutkia otsalampun valossa, toisen sisältä löytyi kerroslaverit, ruosteinen kamina, viemäröinti ja vuoden 1995 Turun Sanomat. Bunkkereihin ei kannata mennä ilman riittävää valaistusta, sillä lattioilla on romua. Aloimme kuitenkin heti suunnitella X-treme linturetkeä Utöseen todella edullisella majoituksella.

Eteläkärjen isompi bunkkeri sisältä. Kuva©Tuija Palonen

Hannan kahviossa nautitun iltapäiväkahvin jälkeen saari oli täynnä tilhiä, talitiaisia ja peippolintuja.  Markku Harju löysi kirkon läheltä isolepinkäisen, joka herätti retkeläisten kiinnostusta, mutta ehti katoamaan ennen kuin kaikki näkivät sen. Varpushaukkojakin oli useita ja ne kävivät aina välillä nappaamassa koulun ruokinnalta tiaisen. Kerran kuulimme ruokinnalla yhden ehdokkaan hippiäisuunilinnuksi, mutta emme nähneet äänen päästänyttä lintua. Iltapäivällä suuntasimme jälleen eteläkärkeen, tavoitteena määrittää luodolla oleskevat kirviset, toivomuksena tietenkin luotokirvinen. Myötävalossakin kirviset näyttivät lupaavan tummilta, mutta jalkojen väristä ei kertakaikkiaan saanut selvää. Vähitellen ryhmämme alkoi kokoontua eteläkärkeen ja kukin vuorollaan yritti määrittää kirvisiä. Osa tyytyi staijaamaan merellä näkyviä lintuja, joista saatiin määritettyä ainakin alleja ja mustalintuja.  Osassa retkeläisistä alkoi jo näkymään kolmannen retkipäivän rasituskin ja kallion ergonominen muotoilu tuli testattua. Lopulta myös Christian eksyi eteläkärkeen ja sai vihdoin varmistettua kirvisten jalkojen värin: keltaiset. Pettymys oli suuri, kysymyksessä oli siis vain niittykirviset luodolla. Lauantaina ei pidetty iltahuutoa, joten päivän tarkasta lajimäärästä ei ole tietoa.

Markku staijaa merelle, Jukka uskottelee tarkkailevansa taivasta. Kuva@Tuija Palonen

Sunnuntai 17.10.2010

Kotiinlähtöpäivä. Aamiaisen jälkeen tavarat vietiin laiturille odottamaan laivaan lastausta. Kiertelimme saarta vielä jonkin verran, ja havaitsimme mm. leppä-ja pajulinnun. Vaikka Utöstä ei tälläkään kertaa löytynyt sitä suurharvinaisuutta, retkeläiset pakkautuivat tyytyväisinä laivaan. Tällä kertaa sää salli koko matkan viettämisen kannella ja pysähdyksen Jurmossa. Jurmon rannoilta löytyi odotettu talvehtija, merisirri. Vaikka havainto jäi kaukoputkettomilla vähän heikoksi, osa laivankannella olijoista oli silti onnellisia uudesta elämänpinnasta.

Laivan kapteeni varmasti säikähti laivan äkillistä keinahdusta, jonka sai aikaan kannella seisovien lintuharrastajien syöksyminen äkisti laivan toiselle laidalle, “kajava!”- huudon saattelemana. Pikkukajava kierteli hetken laivan vanavedessä ja monet, jopat laivan ravintolasta asti kannelle juosseet ehtivät nähdä sen.  Nopea siirtyminen herätti myös kanssamatkustajien huomion ja tiedusteluja: “Mitä te oikein näitte?” Laivamatka jatkui miltei perille saakka ilman yllätyksiä, kunnes lähellä määränpäätä toinen pikkukajava ohitti laivan läheltä ja tuli myös kuvatuksi paremmin kuin edellinen.  Retken kokonaislajimääräksi kertyi 82 lajia, joista parhaimpina sinipyrstö, merisirri ja pikkukajava.

Retken toinen pikkukajava. Kuva©Timo Havimo.

- Tuija Palonen

Kello neljä aamulla: kahvinkeitin raksahtaa päälle ja kännykkä aloittaa epätoivoisen herätysyrityksen turturikyyhkyn miellyttävällä kujerruksella. Ulkona on vielä täysin pimeää ja sumuista.  Täytyy olla päässä vikaa, kun herää vapaaehtoisesti tähän aikaan. Ajatus siitä, että niin tekee 11 muutakin henkilöä, lohduttaa edes vähän.  Saavillinen kahvia tekee kuitenkin ihmeitä ja innostus tulevasta retkestä alkaa vallata alaa. Olotila on kuin kuormajuhdalla, kun seison pihalla odottamassa kyytiä. Saappaat ( välttämättömät Säpin rannoilla ), eväät, sadetakki, kiikari, kaukoputki, pipa ja paksummat hanskat, mitähän kaikkea unohtui? Mietityttää miten muutama viikko sitten leikattu polvi kestää retken Säpin kuoppaisilla niityillä ja liukkailla kivillä.

Juuri kun olemme saaneet auton nokan kohti Poria, puhelin soi. Avomies muistuttaa ystävällisesti, että unohdit muuten sinapin, jos aiot paistaa makkaroita. No, sen menetyksen kyllä kestää. Matkalla muistuu muitakin unohtuneita asioita, mm. tulitikut. No, eiköhän sellaisetkin jostain löydy. Kuten tavallista, sääolosuhteet tekevät parhaansa hankaloittaakseen Säpin matkaa, tänä vuonna on vuorossa tiheä sumu. Näkyvyyttä ei voi olla enempää kuin 50 metriä, toivottavasti ei ole paljoa hirviä liikenteessä.  Jälleen kerran kuskina toimiva Jukka vilkuilee aina välillä olenko hereillä, kun olen kuulemma niin hiljaa. Pitäisihän sen tietää jo yöretkiltä, etten ole yhteiskuntakelpoinen aamuneljän ja kuuden välillä.

Kahvitauko sumuisessa aamussa. ©Tuija Palonen

Saavuimme satamaan 10 vailla seitsemän, ihan kivasti ennen veneen lähtöä.  Veneeseen kiipeäminen onnistui yllättävän hyvin ja siinä vaiheessa, kun istuutui kylmälle ja kostealle veneen penkille, muisti sen viimeisenkin unohtuneen asian, istuinalustan. Keli on miellyttävän tyyni, veneessä ei tarvinnut pelätä roiskeita. Aamuinen meri-ilma oli kuitenkin sen verran viileä, että matkalla ainakin varmasti heräsi. Ensimmäinen saaresta havaittu laji oli varis, mikä sai kommentteja vahvasta aloituksesta.  Sumu rajoitti näkyvyyttä haitaksi asti ja retken aloitussuunnitelmaa mietittiin saunan kuistilla nautitun kahvin ohessa. Staijaus ei tullut kysymykseenkään,  joten hanhiston niitty vaikutti lupaavalta kohteelta.

Muun porukan ollessa vielä saunalla, lähdin kävelemään vessalle päin. Lintuaseman vieressä oli näköjään jyväruokinta kalliolla. Vasemmalta siihen laskeutui jokin rastaan kokoinen lintu, jonka jätin melkein katsomatta. Hetken kuluttua linnun muoto rekisteröityi, ‘eihän tuo ole tosiaan mikään rastas, sehän on pieni kyyhky.’ Kiikarit silmille, kun sumussa värituntomerkit olivat näinkin läheltä katsottuna harmaata massaa. Sillähän on kilpikonnakuvio selässä! Puhelin taskusta ja luettelosta ensimmäinen nimi, joka sattuu istumaan saunan kuistilla autuaan tietämättömänä vajaan 100 metrin päässä olevasta pikkurarista. Eihän täällä Säpissä ole majakan alla kunnon kenttää. Kolmannella yrittämällä täytyi luovuttaa. Tässä vaiheessa iski pienoinen paniikki, pakko huutaa. Entäs jos lintu pelästyy ja häipyy?

- Jukka!

Hyvä, lintu on edelleen paikalla. ‘Älä liiku,  katso lintua, että näet mihin se lähtee, jos se saa päähänsä häipyä.’ Hetken hiljaisuus ja saunalta kuuluu vastaus. “No, mitä?” Mitä se oikein ajattelee, että huvikseni kiljun täällä vessan ovella?! Tottakai pitäisi käsittää, että olen nähnyt jotain mielenkiintoista ja on syytä raahata itsensä paikalle. Tuli sitten huudettua takaisin väärä lajinimi, mutta onneksi turkinkyyhky sai porukan liikkeelle saunalta melkein yhtä tehokkaasti kuin turturikyyhkykin. Ja lintu pysyi paikallisena niin kauan, että tulevatkin venekunnat näkivät sen.

Löydä kuvasta turturikyyhkyn kuvaaja. ©Tuija Palonen

Lopputulos sumun hälvettyä, 1 kv turturikyyhky. ©Olavi Kalkko

Sumusta huolimatta retki alkoi siis loistavasti, spontaani elis itselle ja elis monelle muulle retkeläiselle. Ja tietenkin vuodenpinna, päivänpinna ja niin edelleen niille, jotka lajin olivat nähneet jo aikaisemmin ja pinnoja laskevat. Ja mainio kuvauskohde avoimella ruokintapaikalla, Olli odotti kärsivällisesti puoleen päivään sumun hälvenemistä.

Turturikyyhkyn ihailun jälkeen suuntasimme Hanhistoon mutkan kautta, mukana kulkivat myös Heliniemien perheen nuorimmat, joiden tavoitteena oli bongata ‘pitkätukkainen lehmä’, Säpissä vapaana laiduntavaa ylämaan karjaa. Matkalla niitylle havaittiin hippiäisiä, hömötiaisia – joiden vaellus näkyi myös saaressa asti, käpytikkoja ja punarintoja. Sumun keskeltä kuului myös mielenkiintoisia ääniä, jotka tulkitsimme mufloneiksi. Tämä oli arvaukseen perustava määritys, koska eivät ne lehmiltäkään kuulostaneet.

Ylämaan karjaa voi rapsuttaa, jos uskaltaa. ©Tuija Palonen

Rantakatajikossa kokeilimme hippiäisatrapin tehoa, ja jälleen kerran parvi vilkkaita pieniä lintuja tuli etsimään lajitoveriaan. Osalle retkeläisistä tämä oli ensimmäinen kerta, kun hippiäisiä pääsi ihastelemaan läheltä.  Hanhiston niityltä ei löytynyt kuin niittykirvisiä, rantaviivasta tosin löytyi harmaahaikara, pieni parvi suosirrejä ja parvi kurmitsoja, jossa oli kapustarintoja ja tundrakurmitsoja. Sumu ei vieläkään ottanut hälvetäkseen, ja määrityksissä jouduttiin luottamaan pääasiassa ääniin. Aikaa kierroksella saatiin kuitenkin kulumaan, ja siirryimme saunalle evästauolle. Tauon aikana Raivion Joni ja kumppanit löysivät Hanhiston länsireunasta virtavästäräkin, mikä aiheutti pienen mietinnän, pitäisikö lähteä takaisin Hanhistoon. Sumun hälveneminen ja tauolla olijoiden huono juoksukunto kallisti suunnitelman kuitenkin staijaamiseen Lännennokassa saaren toisella laidalla.

Polun varrella matkalla Lännennokkaan rätisi peukaloinen, mutta muuten uusia lajeja ei löytynyt. Olematon etelätuuli ei innostanut lintuja muuttamaan, paikallista linnustoa mereltä löytyi kuitenkin jonkin verran. Yllättäen lähin luoto, Präälä, oli tyystin tyhjä linnustosta. Edes paikalliset kalastajat eivät pelottaneet luodolla kävellessään mitään ilmaan. Hiljaisesta iltapäivästä huolimatta retkeläiset pääsivät ihailemaan haahkoja, luodolla istuvaa vanhaa merikotkaa sekä alleja.

Sujuu se staijaaminen näinkin. ©Tuija Palonen

Rannalla vieraili nopeasti varpushaukka, ja lähimäntyjen latvassa pyöri kaksi kuusitiaista, joita on aina kiva nähdä saarissa. Lepinkäinen lekutteli hetken Etelä-karin yllä ja kiurun ääni kuului rannalta. Myös muita luontohavaintoja tehtiin, rantavedestä löytyi meduusa retken nuorimmaisten toimesta.  Vielä hetki ennen poistumistamme yksinäinen merikihu suoritti ohilennon kohti etelää. Paluu mantereelle tapahtui perinteisesti aurinkoisessa ja tyynessä säässä, tosin tälläkertaa ruokkilinnut loistivat poissaolollaan. Vuodet eivät siis aina ole samanlaisia, myöskään sataman rantaruovikon harmaahaikara ei näyttäytynyt tänä vuonna.

Paluukyytiä odotellessa sää oli selkiytynyt©Tuija Palonen

Taas kerran hereillä tuntia ennen kellon soittoa. No, olipahan aikaa juoda kahvit ja lukea aamulehti ennen retkeä. Päivän retki oli sovittu alkavaksi kello seitsemän, kohde oli vain hieman epäselvä edelleen. Eväät ( ne tärkeimmät ), kiikarit, kaukoputki, kumisaappaat ja lintukirja mukaan. Sääennuste oli luvannut lämmintä ja mittari näytti jo ennen seitsemää 19 astetta. Ottaisiko takin vai ei? Ehkä sittenkin, olisi siitä ainakin suojaa hyttysiä ja palamista vastaan, ja ainahan sen voi jättää autoon. Jukka ilmestyi paikalle sovitusti kello 7.  Mitään mielenkiintoista bongattavaa -ainakaan sellaista, että Jukka olisi viitsinyt lähteä vartavasten katsomaan, ei ollut ilmaantunut illan tai yön aikana, joten kohteeksi valittiin lyhyen neuvottelun jälkeen Porin Yyterin kahlaajalietteet. Lietteillä oli tosin käyty jo viikko sitten, mutta vesi oli ollut luvattoman korkealla, eikä kahlaajia ollut paljoakaan. Josko nyt olisi enemmän lintuja liikkeellä?

Matkan alusta tuli ruodittua kovasti Jukan uuden tietokoneen ominaisuuksia ja tietotekniikan ihmeellistä maailmaa. Joko tästä, tai myöhäisestä matkakohde valinnasta johtuen, yhtäkkiä iski ahaa-elämys: “Hetkinen, mihinkäs ihmeeseen me ollaan menossa?!?” Auton keulan osoittaessa sillä hetkellä Vammalan suuntaan. No, kyllähän niitä kahlaajia olisi saattanut löytyä Stormin altailtakin, mutta siirryimme kuitenkin takaisin Porin tielle. Loppumatka sujui kommelluksitta ja retkipinnoiksi kertyi lähinnä varislintuja ja sepelkyyhkyjä.

Lämmin sää oli vastassa Yyterissä. Vesi oli matalalla ja ensimmäiset kahlaajat olivat heti pitkospuiden päässä. Pysähdyimme katsomaan mitä lajeja oli lähimpänä. Liroja tietenkin ja yksittäinen mustaviklo kuului sivulta. Äkkiä jokin ajoi kahlaajat ja rannassa mellastavat varikset ilmaan. Merikihu oli niin saalistuksen lumoissa, ettei huomannut meitä vajaan 10 metrin päässä laisinkaan.  Kihuja pääsee harvoin tarkkailemaan näin läheltä. Hetken kaarreltuaan kihu poistui kauemmaksi lietteelle ajaen kahlaajaparvia ilmaan. Tänään ainakin olisi runsaasti kahlaajia paikalla.

Lintutornin puuttuessa improvisointia Porin Preiviikissä. ©Jukka T. Helin

Seuraamme liittyi pari muutakin alan harrastajaa ja jatkoimme kahlaamista lietteelle. Vettä oli vain nilkkoihin asti, vaikka olimme noin 30 metrin päässä ruovikon rajasta, jossa viikko sitten oli vettä puoleen sääreen. Hiekkasärkällä oli noin 60 ristisorsaa ja suuri parvi tyllejä. Lisäksi särkältä löytyi tavanomaiseen lajistoon kuuluvia räyskiä ja valkoposkihanhia. Tyllien, suosirrien ja lirojen massaan vaihtelua toivat suokukot, muutama valkoviklo, 3 isosirriä ja kaunis, hohtavan vaalea pulmussirri. Lähes samanaikaisesti särkän toisella reunalla havaittiin hurjasti kipittävä jänkäsirriäinen.  Kaksi kuoviakin laskeutui särkälle: jos suokukko näyttää isolta tylleihin verrattuna, niin kuovi on valtavan kokoinen suokukkoonkin verrattuna.  Yyterin lietteillä pääsee hyvin vertaamaan kahlaajien kokoa keskenään. Seurasimme särkän kahlaajien touhuja ja horisontissa tapahtuvaa merimetsoliikennettä jonkin aikaa. Kellon lähestyessä puolta päivää palasimme autolle eväs tauolle ja samalla tuli ruokittua parkkipaikan hyttyset, jotka olivat innostuneet lämpimästä ja kosteasta kelistä. Katsastimme vielä Huhtalan lavan, mutta lavalla oli turhan kuuma ja vastavalo melkoinen joten jatkoimme Kaarluodon tornille.  Ehdimme toki havaita tuulihaukka parin vastarannalla.

Tornilla odotti yllätys, edustan ruovikossa lauloi edelleen rytikerttunen. Ehkä vähän hapuillen, mutta lauloi kuitenkin. Yyterin lietteet näkyivät tornille asti, ja näimme että lietteiden perällä lepäipi kolmisenkymmentä kyhmyjoutsenta. Yksittäinen kalasääski lensi tornin ohi, muutoin petorintamalla oli hiljaista. Jukka esitti visaisen määritystehtävän rantakivillä lepäilevistä kolmesta linnusta: laji oli tamperelaisittain ‘Anas Brander’  siis pulla- eli sinisorsa. Lajin uusi tieteellinen nimi lienee Gummisetä Ollin peruja.

Kierreltyämme jonkin aikaa Preiviikin rantoja päädyimme hieman pidemmälle sisämaahan, Toukarin lintutornille.  Isoon torniin on tehty jopa pyörätuoliramppi, mikä on harvinaista Pirkanmaalla. Yllättäen Toukarin tornilla ei ollut ketään, vaan saimme vallata tornin kokonaan itsellemme. Eipähän ollut ahdasta. Syy tyhjyyteen selvisi nopeasti peltojen tarkastelun jälkeen, ainoastaan 25 kurkea ja muutama sepelkyyhky.  Sitkeän peltojen tarkkailun tuloksena kaukaa pellolta löytyi yksi ruskosuohaukkakoiras, mutta muuten petorintamalla oli hiljaista.

“Eihän täällä ole mitään.” ©Tuija Palonen

Muutamia hanhi parvia näkyi, mutta ei mitään ihmeempää. Jukka oli vakaasti päättänyt, että “Täytyyhän täällä olla jotain muitakin petoja kuin yksi ainoa ruskis. Ennen muiden petojen löytymistä ei lähdetä.” Tässä vaiheessa vilkuilin huolestuneena takaoikealle, josta lähestyi hitaasti mutta varmasti suurehko ukkospilvi. Kuinkahan pahasti sitä tulisi vielä uitetuksi? Muutama tikli lensi tornin ohi ja ilmeisesti hernekerttu raksutteli puskissa, mutta mitään maata mullistavaa ei näkynyt.

Näkymä Toukarin tornilta: tyhjää täynnä. ©Tuija Palonen

Lopulta kurjetkin päättivät poistua pellolta, me kaksi odottelimme yhä sitkeästi petolintuja. Huomasin kaukana taivaanrannassa petolinnun ja alkoi epätoivoinen nuotitus ja samalla määritysyritys poispäin lentävästä linnusta. Lopputuloksena oli varpus- tai kanahaukka. Eihän tämä vielä riittänyt vaan jatkoimme tornilla ihmettelyä. Pari parvea valkoposkihanhiakin oli liikenteessä. Pelloilta löytyi löytyikin vielä yksi peto, yksinäinen tuulihaukka. Tässä vaiheessa ukkospilvi ilmoitteli itsestään aika äänekkäästi. Pois lähtiessä parkkipaikan vierestä pyyhälsi vielä varpushaukka. Löytyihän niitä petolintuja sittenkin. Porissa ei vielä satanut, mutta ukkospilvi sai meidät kiinni Häijään kohdalla kiinni. Keli muuttui hetkessä kamalaksi, satoi niin, ettei kukaan uskaltanut ajaa nopeusrajoitusten mukaan ja salamointi oli jatkuvaa. Onneksi emme poikenneet paluumatkalla Stormin altaille, koska tälläinen pudotuskeli olisi kyllä pudottanut lintujen tarkkailijatkin.  Lähes koko matkan Tampereelle satoi ja ukkosti, mutta kotipihaan päästessä paistoi jo aurinko.   Lajeja retkeltä kertyi 81, mikä oli ihan kiitettävästi kun huomioi sen, että muutamat äänet jäivät tunnistamatta.  Retki oli kaikin puolin mielestäni onnistunut, vaikka ne petolinnut jäivätkin vähiin. Eiköhän se Porin kiljukotkakin nähdä vielä joskus..

Kotimatkalla satoi hieman.. ©Tuija Palonen

- Tuija Palonen

Lauantai-ilta 19.6. alkoi Tampereella tasainen harmaana ja tuulisena. Suuntasimme Jukka T. Helinin kanssa kohti Oriveden Lyytikkälää ja Eila Smolanderin tarjoamia pullakahveja. Tarkoituksena oli vetää paikallinen PiLYn yölaulajaretki Orivedellä. Matkalla mietimme mahtaako yölaulajaretkestä tulla mitään, kun vettä sataa kaatamalla ja tuuli niin, että liikkeiden liput olivat märkyydestään huolimatta vaakasuorassa. Harvinaista kyllä matkalla ei tehty ylimääräisiä pysähdyksiä, sen verran hieno ‘perinteinen retkeilysää’ oli. Lyytikkälässä Eila oli meitä vastassa puutarhamajaan katettujen kahvien kanssa. Retken perumista väläyteltiin jo ilmassa, mutta paikalle tuli kuin tulikin säästä huolimatta 15 innokasta retkellelähtijää. Loistavien pullakahvien ja Eilan kauniin pihan ihailun jälkeen jakauduimme autoihin ja lähdimme liikkeelle.

Alku ei ollut lupaava. Sää oli surkea, strategiaksi valittiin ns. varmojen ja helppojen paikkojen kuuntelu. Lyytikkälän rannoilta ei kuulunut luhtahuittia, sateen ropinaa senkin edestä. Siirryimme seuraavaan kohteeseen ruisrääkkäpellolle Korppoon Maunukkalaan. Sade jatkui edelleen ankarana ja luottamus kalvotakkiin petti ennen takkia. Sadetakki oli syytä kaivaa esille. Ruisrääkkä ei reagoinut edes atrappiin. Alkuyö oli hiljainen, tuulta ja sadetta lukuunottamatta. Vain pari lokkia kuului sateessa, jopa rastaat olivat hiljaa. Eila onnistui havaitsemaan lehtokurpan, mutta sekään ei riittänyt nostamaan mielialaa. Autoille palatessa kuului ensimmäinen varsinainen laulaja, ruokokerttunen lauloi vaimeasti Nihuanjärven kaislikossa.

Sadepisarat salamavalossa. Ruisrääkkäkin on tällä kelillä hiljaa©Tuija Palonen.

Teimme pitkiä siirtymiä varmojen paikkojen perässä. Viitakerttuset pysyivät kuitenkin hiljaa, eikä ruisrääkkiä kuulunut. Kuulimme kuitenkin kaksi satakieltä, joten lämpimän kesäyön tunnelman saattoi kuvitella, jos onnistui sulkemaan sateen ja tuulen pois. Yö oli onneksi lämmin ja kelistä huolimatta kaikki retkeläiset halusivat jatkaa retkeä. Tähtiniemeen asettunut viitakerttunen löytyi laulamasta aivan tien vierestä ja pääsimme nauttimaan tästä esityksestä. Viitakerttunen kuuluu ehdottomasti yölaulajien parhaimmistoon yhdessä luhtakerttusen ja kultarinnan kanssa. Evästauko pidettiin ahkerasti aihetta vaihtavaa viitakerttusta kuunnellen. Sadekin alkoi taukoamaan. Tuulen tyyntyminen olisi ollut jo liikaa toivottu.

Retken ensimmäinen satakieli ja hyvin uitetut retkeläiset©Tuija Palonen.

Eräjärven Vettenrannassa puhdistamon pihaan kuului luhtahuitti, joka jaksoi huittailla huonosta kelistä huolimatta. Tämän jälkeen suoritimme pienen siirtymän Uiherlanjoen varteen ja siinä samalla yökävelyn pimeään lehtoon. Syynä tähän oli lehtorinteeseen kuuluva rastaskerttunen. Myös laiskasti puhalteleva kaulushaikara kuului rinteeseen. Yleisön toivomuksena oli kuulla kuhankeittäjää, mutta aamun valkenemiseen oli vielä jonkin aikaan. Kuhankeittäjä kun on äänessä vasta aamulla, harvemmin yöllä. Poikkesimme vielä Eräpyhän tiellä, jossa kuulimme töyhtöhyyppiä, laulujoutsenia ja osa kuuli kaukaa heikosti luhtakerttusen. Hetken aikaa aamu näytti valkenevan, mutta sitten saimme niskaamme vielä yhden sadekuuron. Kello oli hieman yli kolme, oli aika lähteä yrittämään Vihasjärven kuhankeittäjää.

Aamu valkenee. Sade on lakannut, mutta kuhankeittäjät ovat hiljaa©Tuija Palonen.

Vaan ei onnistunut kuhankeittäjän kuuleminen. Yritimme kuulla kuhankeittäjää Vihasjärven etelä- ja kaakkoisreunalta, sekä pohjoispuolelta Toisjärven rannalta. Atrapista huolimatta kuhankeittäjien kalansaalis oli ilmeisesti jäänyt yöllä pieneksi, eikä yhtään kuhaa ollut keitettävänä. Sade oli lakannut ja sinistä taivastakin oli jo runsaasti näkyvissä, mutta kuhankeittäjät pysyivät hiljaa, eikä yhtään ‘kuha kiehuu’-vihellystä kuulunut. Hirvittävästä, perinteisestä retkeilysäästä huolimatta retkelle kertyi 18 lajia, eikä kukaan retkeläisistä halunnut keskeyttää retkeä. Kiitos kaikille osallistuneille ja erityisesti Smolanderin Eilalle pullakahveista.

- Tuija Palonen