PiLY:n retkiblogi

Ajelin keskiviikkona 13.5. Tampereelta mökille Oriveden Rönniin. Tarkoituksenani oli muun ohessa käväistä parilla hyvällä lintupaikalla. Lähinnä ajattelin Pappilanniemeä ja Hirtopohjaa. Orivedeltähän on tehty lähiaikoina hyviä lintuhavaintoja. Näistä mainittakoon kaksi lyhytnokkahanhea ja sitten 11.5. maanantaina havaittu kattohaikara Oriveden Pappilanlahden luhdalta. Itse en ehtinyt kattohaikaraa näkemään, koska lintu oli päättänyt poistua paikalta ennen minun saapumistani. Tosin itse näin parisen vuotta sitten kaksi muuttavaa kattohaikaraa Oriveden Eräjärvellä, joten suru ei ollut mitenkään musertava.

Valkoinen jalohaikara Orivedellä Pajukannassa©Kuva Jukka T. Helin

Tarkastelin mökin rannasta Rönnin lintutilannetta. Eipä siinä mitään uutta näyttänyt olevan. Niinpä lähdin havainnoimaan lintuja muille paikoille. Mieleeni välähti poiketa myös Pajukannassa Sakkolanlahdella. Lahtihan on hyvä lintupaikka. Siellä on mm. säännöllisesti yksi tai kaksi härkälintureviiriä. Ja sieltä on kuulunut mökin rantaan jälleen kaulushaikaran puhaltelua perinteiseltä reviiriltä. Vesipääskynkin olen sieltä joskus tavannut.

Kun saavuin hiekkatietä lahden reunamille, havaitsin sivusilmällä mökkien ja lehteen tulevien lehtipuiden välistä valkoisen läikän lahden ruohikossa. Mietiskelin siinä, että laulujoutsen varmaankin on tehnyt pesän lahdelle. Jätin auton tien reunaan ladolle ja rämmin viime käynnin jälkeen harvennetun kuusikon läpi rantaan.

Laitoin kaukoputken pystyyn ja asetin kiikarit silmilleni. Koko ajan oli kuulunut härkälinnun soidinta ja kauempaa Niittylahden suunnalta suurehkon joutsenparven ääntä. Kaulushaikarakin oli ehtinyt puhallella muutaman sarjan. Sitten kiikarini pysähtyi siihen jo aiemmin havaitsemaani valkoiseen läikkään. Siinähän oli selvästi valkoinen haikara varsin lähellä eikä mikään joutsen!

Jalohaikaran liikkeet ovat harkittuja©Kuva Jukka T. Helin

Toden totta -haikara oli aluksi varsin pahasti ruohon seassa eikä sen koon arvioiminenkaan ollut yksinkertaista. Melko pian kuitenkin määritys varmistui. Siinähän patsasteli ja venytteli kaulaansa jalohaikara eli itselleni Oriveden pinna!

Laitoin viestin Bongariliiton lintutiedotukseen ja jatkoin jalohaikaran ihailemista. Otin siitä myös lukuisasti kuvia, mutta kirkas vastavalo oli valitettavan paha. Haikara seisoi kokovaaleassa koreassa puvussaan pitkiäkin aikoja paikallaan. Välillä se kohotti jännästi nokkaansa yläviistoon kaakkurimaisesti ja sitten taas astui muutaman askeleen joutuisasti ruovikossa. Toisinaan sen liikkeet olivat hitaita ja sitten taas yhtäkkiä hyvinkin joutuisia. Mutta kaiken kaikkiaan vaikutelma oli haikaralle tyypillisen arvokas.

Jalohaikara oli enimmän ajan hyvin näkyvissä©Kuva Jukka T. Helin

Haikara lensi lyhyen matkaa hieman etäämmälle. Sitten se sai nokkaansa ilmeisesti sammakon, jota se alkoi hitaasti niellä. Oli kiintoisaa seurata, miten sammakko alkoi valua sen pitkää kaulaa alas.

Puhelin soi ja Tuomenoja Tapio oli langan päässä. Hän kysyi, onko todellakin rämmittävä tuon kuusikon läpi. Totesin, että näin on tehtävä, jos haluaa nähdä jallun kunnolla. Pian alkoi kuuluakin oksien rasahtelua Tapion sekä Ohtosen Aarnen rientäessä kuusten välistä rantaa kohti. Tai Tapio tuli aina maltilliseen tapaansa!

Jalohaikara jatkoi rauhallista paikallaoloaan lahdella ravintoa etsiskellen. Se oli löytänyt mukavan lahdensopukan eikä antanut häiritä itseään. Tällainen lepohetki antoi sille voimia suunnata pian uusille oleskelusijoille.

Jalohaikara etsii sammakoita luhdalta©Kuva Jukka T. Helin

Jalohaikaran kohtaaminen Orivedellä oli itselleni varsin mieluisa kokemus. Jalohaikaroita on ollut Pirkanmaalla tähän mennessä tänä keväänä kolme. Samanaikaisesti Oriveden haikaran kanssa on Akaassa oleskellut jalohaikara. Lisäksi huhtikuun loppupuolella Tampereen Iidesjärvellä viivähti jalohaikara.

Jukka T.

Lauantaina 9.5. pidettiin valtakunnallinen BirdLife Suomen järjestämä Tornien taisto -niminen leikkimielinen kisailu. Lintuharrastajat olivat voineet koota joukkueen ja varata lintutornin kisaa varten. Pappilanniemen uusi viime syksynä talkoovoimin valmistunut lintutorni sai myös miehityksen. Orivesiläiset puuhaihmiset Eila Smolander ja Kimmo Karppinen, Juupajoen lintukunkku Aarne Ohtonen ja Pilyn puheenjohtaja allekirjoittanut Jukka T. Helin muodostivat joukkueen ja lähtivät kisailemaan. Koska torni oli mukana nyt ensi kertaa, oli vaikeata määrittää tavoitetta. Päädyttiin kuitenkin siihen, että pyrittäisiin saamaan kokoon 60 lajia.

Liroja oli runsaasti Pappilanlahdella©Kuva Jukka T. Helin

Niinpä laitoin kellon soittamaan kisa-aamuna jo kolmelta. Jännitystä kohotti se, että kisapäiväksi oli luvattu kurjaa säätä ja jopa paikoin rankkasadetta. Mutta aamuyö näytti vielä aivan hyvältä, kun katsoin ikkunasta ulos. Sinistä taivastakin oli näkyvissä.

Aamupalan jälkeen ja eväät reppuun pakattuani lähdin ajelemaan Orivedelle Pappilanniemen suuntaan. Olinkin paikalla kisailijoista ensimmäisenä. Seuraavaksi saapui Ohtosen Aarne ja sitten Karppisen Kimmo. Juuri ennen kisan alkua Smolanderin Eilan juoksuaskeleet kuuluivat pitkospuilta tornille. Eila pomppasi notkeasti torniin ja tokaisi:” Enpä myöhästynyt!” Eila oli ennen kisa-aamua kantanut huolta varsin aikaisesta herätyksestä, mutta hän tuntui olevan kyllä kisakunnossa. Eilalle uskottiin myös kunniakas sihteerin tehtävä.

Aamuvarhainen sää oli yllättävän hyvä kisasää. Ajoittain tuulikin oli melkoisen hiljaista. Kahlaajia ja vesilintuja oli aamusta paikalla hyvin. Lisäksi viiden aikoihin Pappilanselällä lenteli komea kolmensadan pikkulokin parvi “käkättämässä”. Kaulushaikara puhalteli Pappilanselän takaa.

Pikkulokkipariskunta©Kuva Jukka T. Helin

Olimme Aarnen kanssa edellispäivänä pohjustaneet kisaan. Tuolloin vesilinnut olivat lähes kadoksissa. Mutta nyt jouhisorsa, lapasorsa, punasotka, tukkasotka ja heinätavi löytyivät yllättävän helposti. Selällä uiskenteli kuikkia ja kaakkureita. Tukkakoskelot ja yksi härkälintukin havaittiin. Samaten kahlaajia oli hyvin. Aivan alussa Pirkanmaalla ja Orivedellä muuttoaikanakin harvalukuinen punajalkaviklo äänteli ja lenteli tornin lähituntumassa. Liroja ja suokukkoja kuljeskeli luhdalla sinne sun tänne. Valkoviklon ääntä kuului. Ja lopulta myös mustaviklo laskeutui muutolta luhdalle, kun sää huononi keskipäivää kohti.

Yhdessä vaiheessa taivaalta kuului upeasti kolmen pikkukuovin päästämä tyypillinen “luritus”. Parvi laskeutui lahdelle lepäilemään. Metsäviklon havaitseminen oli yllättävän hankalaa, vaikka alueella on ainakin kaksi reviiriä. Lopulta sekin onnistui. Rantasipit ja taivaanvuohet olivat sitä vastoin paremmin äänessä ja näkyvissä.

Mustaviklo on aina yhtä upea näky©Kuva Jukka T. Helin

Pappilanniemessä on runsaasti laululintuja, mutta nämä linnut eivät oikein tuntuneet kuuluvan torniin tai sitten ne eivät olleet äänessä. Sirittäjä ja mustapääkerttu tulivat kuitenkin ruksatuiksi, mutta esimerkiksi jonkin matkan päässä laulanut laulurastas ei millään ilveellä kuulunut torniin asti.

Jossakin vaiheessa tornin ohi muuttanut keltavästäräkki nosti tunnelmaa, jota tiedot lähestyvästä sateesta alkoivat laskea. Taivas alkoi tummua etelän ja lännen suunnalla. Tuuli voimistui tuntuvasti aamuisesta. Taivas repesi tuulimyräkässä hieman yli puoliyksitoista.

Suokukkokoiraita juhlapuvussa©Kuva Jukka T. Helin

Eila oli miehensä Olavin kanssa varautunut pahimpaan ja hommannut torniin päivänvarjon tapaisen sateensuojan. Se avattiin, ja Eila tarttui pitämään varresta kiinni, jotta varjo pysyisi tuulessa tornin lattialla. Tosin varjoa piti paikallaan myös painava kivijalka.

Sade oli hetken aikaa melkoisen rankkaa. Tuuli heitti pisarat ikävästi torniin staijareiden harmiksi. Eila taisi jossakin vaiheessa hieman vihjata, että “eihän täällä kai tarvitse olla ihan loppuun asti”. No -eihän sitä nyt kisaa kunnon harrastaja kesken jätä. Eilakin sai hyvää tuntumaa siihen, että lintuharrastus vaatii joskus melkoisia voimanponnistuksia ja kestävyyttä. Hyvin hän kuitenkin selviytyi.

Alkanut sade vaikutti siihen, että petolinnut olivat tiukassa. Sääkset kalastelivat kuitenkin lahdella sateesta piittaamatta ja kantoivat kalaa kynsissään eri suuntiin. Oli mukavaa seurata, miten sääkset yrittivät nousta sateessa ja tuulessa painava kala mukanaan veden pinnasta korkeuteen. Sääksien lisäksi petolinnuista saatiin ruksi ruskosuohaukasta ja nuolihaukasta.

Lapasorsa on korea sorsalintu©Kuva Jukka T. Helin

Kisan pelasti se, että sade ja tuuli alkoivat vasta melkoisen myöhään. Pappilanniemen tornista havaitsimme 72 lajia. Tämä ylitti asettamamme tavoitteen reilusti. Pirkanmaalla menestyi parhaiten Kangasalan Porrasvuoren joukkue, joka sai havaittua 81 lajia. Valtakunnallinen keskiarvo oli 65 lajia tornia kohti, joten tältäkin osin Pappilanniemen valkosiivet onnistuivat hyvin.

Ohtosen Aarne puhdistaa optiikkaa©Kuva Jukka T. Helin

Olimme kisan päätyttyä varsin tyytyväisiä saavuttamaamme tulokseen. Vähäinen märkä olo ja väsymyskään kahdeksan tunnin urakan jälkeen eivät tuntuneet lainkaan pahalta, kun suunnistimme kohti Lyytikkälää kalakeiton ja kahvin ääreen.

Joukkue mittelön päätyttyä Lyytikkälässä©Kuva Olavi Smolander

Kisan päätyttyäkin on oltava tarkkana. Oikea lintuharrastaja on aina valmis kohtaamaan uusia lajeja. Taivasta on tähyiltävä jatkuvasti. Tämäkin kuva on siitä hyvänä esimerkkinä. Kuvassa Kimmo Karppinen, Jukka T. Helin ja Aarne Ohtonen sekä eturintamassa Eila Smolander.  Aarnen katse kohoaa jo malttamattomasti uusiin tavoitteisiin.

Jukka T.