Valkoinen jalohaikara Orivedellä Pajukannassa©Kuva Jukka T. Helin

Tarkastelin mökin rannasta Rönnin lintutilannetta. Eipä siinä mitään uutta näyttänyt olevan. Niinpä lähdin havainnoimaan lintuja muille paikoille. Mieleeni välähti poiketa myös Pajukannassa Sakkolanlahdella. Lahtihan on hyvä lintupaikka. Siellä on mm. säännöllisesti yksi tai kaksi härkälintureviiriä. Ja sieltä on kuulunut mökin rantaan jälleen kaulushaikaran puhaltelua perinteiseltä reviiriltä. Vesipääskynkin olen sieltä joskus tavannut.

Kun saavuin hiekkatietä lahden reunamille, havaitsin sivusilmällä mökkien ja lehteen tulevien lehtipuiden välistä valkoisen läikän lahden ruohikossa. Mietiskelin siinä, että laulujoutsen varmaankin on tehnyt pesän lahdelle. Jätin auton tien reunaan ladolle ja rämmin viime käynnin jälkeen harvennetun kuusikon läpi rantaan.

Laitoin kaukoputken pystyyn ja asetin kiikarit silmilleni. Koko ajan oli kuulunut härkälinnun soidinta ja kauempaa Niittylahden suunnalta suurehkon joutsenparven ääntä. Kaulushaikarakin oli ehtinyt puhallella muutaman sarjan. Sitten kiikarini pysähtyi siihen jo aiemmin havaitsemaani valkoiseen läikkään. Siinähän oli selvästi valkoinen haikara varsin lähellä eikä mikään joutsen!

Jalohaikaran liikkeet ovat harkittuja©Kuva Jukka T. Helin

Toden totta -haikara oli aluksi varsin pahasti ruohon seassa eikä sen koon arvioiminenkaan ollut yksinkertaista. Melko pian kuitenkin määritys varmistui. Siinähän patsasteli ja venytteli kaulaansa jalohaikara eli itselleni Oriveden pinna!

Laitoin viestin Bongariliiton lintutiedotukseen ja jatkoin jalohaikaran ihailemista. Otin siitä myös lukuisasti kuvia, mutta kirkas vastavalo oli valitettavan paha. Haikara seisoi kokovaaleassa koreassa puvussaan pitkiäkin aikoja paikallaan. Välillä se kohotti jännästi nokkaansa yläviistoon kaakkurimaisesti ja sitten taas astui muutaman askeleen joutuisasti ruovikossa. Toisinaan sen liikkeet olivat hitaita ja sitten taas yhtäkkiä hyvinkin joutuisia. Mutta kaiken kaikkiaan vaikutelma oli haikaralle tyypillisen arvokas.

Jalohaikara oli enimmän ajan hyvin näkyvissä©Kuva Jukka T. Helin

Haikara lensi lyhyen matkaa hieman etäämmälle. Sitten se sai nokkaansa ilmeisesti sammakon, jota se alkoi hitaasti niellä. Oli kiintoisaa seurata, miten sammakko alkoi valua sen pitkää kaulaa alas.

Puhelin soi ja Tuomenoja Tapio oli langan päässä. Hän kysyi, onko todellakin rämmittävä tuon kuusikon läpi. Totesin, että näin on tehtävä, jos haluaa nähdä jallun kunnolla. Pian alkoi kuuluakin oksien rasahtelua Tapion sekä Ohtosen Aarnen rientäessä kuusten välistä rantaa kohti. Tai Tapio tuli aina maltilliseen tapaansa!

Jalohaikara jatkoi rauhallista paikallaoloaan lahdella ravintoa etsiskellen. Se oli löytänyt mukavan lahdensopukan eikä antanut häiritä itseään. Tällainen lepohetki antoi sille voimia suunnata pian uusille oleskelusijoille.

Jalohaikara etsii sammakoita luhdalta©Kuva Jukka T. Helin

Jalohaikaran kohtaaminen Orivedellä oli itselleni varsin mieluisa kokemus. Jalohaikaroita on ollut Pirkanmaalla tähän mennessä tänä keväänä kolme. Samanaikaisesti Oriveden haikaran kanssa on Akaassa oleskellut jalohaikara. Lisäksi huhtikuun loppupuolella Tampereen Iidesjärvellä viivähti jalohaikara.

Jukka T.

Yhdistyksen jo perinteeksi muodostunut syysretki Porin edustalla olevalle Säpin majakkasaarelle tehtiin lauantaina 4.10.2008. Retkellä oli mukana kolme veneellistä eli 34 yhdistyksen jäsentä, heistä naisia 9 ja nuorisojäseniä 4. Lisäksi saaressa oli puolenkymmentä Porilaista lintuharrastajaa.

Aamulla sää oli pilvinen, tuuli heikko ja ensimmäistä kertaa yhdistysretkillä merisumu peitti heti aamutuimaan saaren ja näkyvyys oli kehno. Onneksi usva hälveni pian, ilma kirkastui ja ja päästiin joukolla aloitamaan rantojen, ruovikkojen, katajapuskien, metsän sekä meren edustan tarkkailu kiikarein ja kaukoputkin.

Menomatkalla yllätti merisumu, jota Joel Nykänen veneen laidalla katselee. Kuva: Marianne Nykänen. 

Tuttu aloituspaikka Lännennokka tarjosi ensiveneessä saapuneille usvaisen niukasti aloituslajeja, kuten kala-, harmaa- ja merilokki, pilkkasiipi,silkkiuikku, härkälintu (2), sinisorsia, taveja, telkkiä, iso- ja tukkakoskeloita. Lännennokan ja Hanhiston väliltä lähti kosteikoista 2-3 taivaanvuohta ja yhdestä ruovikosta kuulivat muutamat ryhmät viiksitimaleita. Kahlaajista saatiin Hanhiston edustalta suosirri (9-10), tylli (3), valkoviklo, kapustarinta ja myöhemmin tundrakurmitsa. Tänäkään vuonna ei merisirriä osunut kenenkään optiikkaan.

Nuori kapustarinta seisoo kivellä Hanhiston edustalla.  Myöhemmin sen seuralaiseksi liittyi tundrakurmitsa. Kuva Olavi Kalkko.

Suosirrit lepäilivät Hanhiston rannan rakkolevällä.  Kuva: Olavi Kalkko.

Petopuoli jäi varsin niukaksi, vain merkikotka ja varpushaukka tavattiin. Rastaita, peippoja, järrejä, tilhiä, vihervarpusia, tiaisia, urpiaisia sekä punatulkkuja oli siellä täällä.  Metsän siimeksessä havaittiin myös mustapääkerttu. Sensijaan hippiäisiä oli runsasti kaikkialla ja niitä pääsi ihailemaan ja kuvaamaan aivan vierestä.

Säpin tyyppilaji hippiäinen ja nuorisojäsen Pyry Seppälä tarkkailevat toisiaan. Kuva Petri Seppälä.

Länsirannikolla on tänä syksynä ilmoitettu kohtalaisesti havaintoja vaeltavista tikoista. Tämä näkyi myös Säpin saaren metsiköissä, joissa käpytikkojen lisäksi havaittiin muutama palokärki, ainakin yksi pikkutikka ja pohjantikkoja.  Tikkapäivän kruunasi aina ihastuttava valkoselkätikka (naaras), jonka Kirsi ja Timo Nisula löysivät ja josta lajista on saarelta 5 aiempaa havaintoa tältä syksyltä.

Karinnokalla Jan-Mikael Nykänen etsii uusia lajeja mereltä.  Selän taakse jäi lehtometsikkö, jossa näyttäytyi valkoselkätikka.

Metsän siimeksestä löytyi naaras pohjantikka puupinoa tutkimasta. Kuva: Marianne Nykänen

Koko retken hienointa antia ja harvinaisinta herkkua oli kuitenkin tänä syksynä toinen Säpissä kuultu ja nähty taigakirvinen, joka viihtyi metsän reunamilla Hanhiston sonnihaan aitauksen vieressä. Onnea Kirsille ja Timolle spontaanin rarikirvisen löytämisestä, joka sitten porukalla määritettiin taigakirviseksi, ensin äänen ja koon perusteella ja lopullisesti pinnakelpoiseksi nähtynä kiikarein ja kaukoputkin. Suomessa taigakirvinen on varmimmin löydettävissä juuri Säpin saaressa ja viime vuosina aivan tällä samalla luonnonniityn ja metsänreunan kohdalla. Tämän syksyn aiempi taigakirvishavainto on ajalta 20.-24.9.

Kirsi ja Timo Nisula (etualla) löysivät rarikirvisen, joka osoittautui taigakirviseksi.  Tässä idän taigaa odotellaan näkösälle. Kuva: Petri Seppälä. 

Säppiretkeilylle on tavanomaista, että porukat hajaantuvat eri puolille saarta ja havaintoja tehdään siten, että kaikki eivät pysty näkemään tai kuulemaan jokaista havaittua lajia.  Joskus saaren sisäiset bongaukset onnistuvat, usein eivät. Niin kävi varmaankin taigakirvisen, valkoselkätikan, muflonin ja monen muunkin lajin osalta.  Uskon kuitenkin, että retken ydinanti jäi kuitenkin positiiviseksi. Uutena kokemuksena itselleni oli merisumun lisäksi majakan ympäristössä viihtynyt sonnikarja sekä Säpinlajina valkoselkätikka.

Viimeinen veneporukka kyytiä odottelemassa lähes tyynessä säässä. Kuva Marianne Nykänen.

Ilma oli lämmin ja luonto hehkui syksyistä väriloistoa. Sää oli upea, tyynen rauhallinen ja saimme nauttia luonnosta sen ollessa parhaimmillaan. On hienoa retkeillä hyvässä seurassa ja saada itse kukin omalta osaltaan ikimuistettavia kokemuksia saaren lintu- ja luontorikkauksista.  Paluumatkalla merenpinta oli lähes peilityyni ja turvallisesta venekyydistä vastasi jälleen Tommi Salokangas.

Nuorisojäsenet Kasperi Kukkola ja Pyry Seppälä tarkkailevat meren tyynehköä pintaa. Paluumatkalla sataman edustalla nähtiin mm. ruokki.

Retken lajilistaan kertyi 73 eri lajia.  Lisäksi Säpille uutena alalajina nähtiin nokivaris. Luettelo retkilajeista erikseen, alla  avainsanoissa muutamia retken aikana havaittuja lajeja.

Aarne