Siikakankaan sorakuoppamaisemissa retkeilijät saivat ihailla salaperäisen kehrääjälinnun kehräystä. Kehrääjä näyttäytyi myös upeasti esitellen siipiensä valkoiset laikut lähietäisyydeltä.

Juupajoella Kallenaution kievarin pihassa onnistuimme kuulemaan viitakerttusen maltillista laulua hieman viileässä kesäyössä. Tästä jatkoimme Orivedelle Onnistaipaleen suuntaan, jossa olivat tällä kertaa äänessä vain ruokokerttuset ja pari satakieltä.

Matkalla Naappilan-Suomaseman maisemiin poikkesimme Pappilanlahden hyvällä lintulahdella. Kaulushaikara puhalteli pulloonsa jossakin etäällä, mutta muut havainnot jäivät ruokokokerttusiin, satakieliin ja taivaanvuoheen.

Pappilanlahden pensaikot olivat nyt melkoisen hiljaisia©Jukka T. Helin

Suomaseman lenkillä Koivuniemessä kuulimme kaksi ruisrääkkää sekä korkeiden rantapuiden seasta sarvipöllöpoikueen kerjuuääntä. Kerjuuääni oli hukkua lokkien ja rastaiden mekastukseen. Kaulushaikarakin puhalteli jostakin.

Ruisrääkkä raksutteli Suomasemassa pellolla. Lisäksi retkiporukka sai ihastella korean puhtaasti huiluttelevan mustapääkertun aamuöistä laulua. Tammelanlahden tuntumassa lauleskeli satakieli. Kellosalmen peltojen pensaikoista luritteli tempoa vaihdellen luhtakerttunen. Näin voitiin hyvin vertailla aiemmin kuullun viitakerttusen ja luhtakerttusen laulujen eroja.

Retken loppupisteessä Kangasalan Ponsassa lauloi vielä satakieli. Yölaulajaretki oli mielestäni onnistunut, vaikkakin laulajia olisi saanut olla enemmänkin äänessä.

Nyt juhannuksen tuntumassa on vielä hyvä mahdollisuus lähteä kuuntelemaan yölaulajia kesäiseen pirkanmaalaiseen yöhön. Satakielet alkavat jo vaieta. Samaten pitemmän aikaa paikalla laulaneet pariutuneet yölaulajat. Mutta uusia yölaulajia saapuu edelleenkin ja toiset aiemmin saapuneet yölaulajat vaihtavat laulupaikkaansa, joten joka yö tuo muutoksia laulajatilanteeseen.

Jukka T.

Valkoinen jalohaikara Orivedellä Pajukannassa©Kuva Jukka T. Helin

Tarkastelin mökin rannasta Rönnin lintutilannetta. Eipä siinä mitään uutta näyttänyt olevan. Niinpä lähdin havainnoimaan lintuja muille paikoille. Mieleeni välähti poiketa myös Pajukannassa Sakkolanlahdella. Lahtihan on hyvä lintupaikka. Siellä on mm. säännöllisesti yksi tai kaksi härkälintureviiriä. Ja sieltä on kuulunut mökin rantaan jälleen kaulushaikaran puhaltelua perinteiseltä reviiriltä. Vesipääskynkin olen sieltä joskus tavannut.

Kun saavuin hiekkatietä lahden reunamille, havaitsin sivusilmällä mökkien ja lehteen tulevien lehtipuiden välistä valkoisen läikän lahden ruohikossa. Mietiskelin siinä, että laulujoutsen varmaankin on tehnyt pesän lahdelle. Jätin auton tien reunaan ladolle ja rämmin viime käynnin jälkeen harvennetun kuusikon läpi rantaan.

Laitoin kaukoputken pystyyn ja asetin kiikarit silmilleni. Koko ajan oli kuulunut härkälinnun soidinta ja kauempaa Niittylahden suunnalta suurehkon joutsenparven ääntä. Kaulushaikarakin oli ehtinyt puhallella muutaman sarjan. Sitten kiikarini pysähtyi siihen jo aiemmin havaitsemaani valkoiseen läikkään. Siinähän oli selvästi valkoinen haikara varsin lähellä eikä mikään joutsen!

Jalohaikaran liikkeet ovat harkittuja©Kuva Jukka T. Helin

Toden totta -haikara oli aluksi varsin pahasti ruohon seassa eikä sen koon arvioiminenkaan ollut yksinkertaista. Melko pian kuitenkin määritys varmistui. Siinähän patsasteli ja venytteli kaulaansa jalohaikara eli itselleni Oriveden pinna!

Laitoin viestin Bongariliiton lintutiedotukseen ja jatkoin jalohaikaran ihailemista. Otin siitä myös lukuisasti kuvia, mutta kirkas vastavalo oli valitettavan paha. Haikara seisoi kokovaaleassa koreassa puvussaan pitkiäkin aikoja paikallaan. Välillä se kohotti jännästi nokkaansa yläviistoon kaakkurimaisesti ja sitten taas astui muutaman askeleen joutuisasti ruovikossa. Toisinaan sen liikkeet olivat hitaita ja sitten taas yhtäkkiä hyvinkin joutuisia. Mutta kaiken kaikkiaan vaikutelma oli haikaralle tyypillisen arvokas.

Jalohaikara oli enimmän ajan hyvin näkyvissä©Kuva Jukka T. Helin

Haikara lensi lyhyen matkaa hieman etäämmälle. Sitten se sai nokkaansa ilmeisesti sammakon, jota se alkoi hitaasti niellä. Oli kiintoisaa seurata, miten sammakko alkoi valua sen pitkää kaulaa alas.

Puhelin soi ja Tuomenoja Tapio oli langan päässä. Hän kysyi, onko todellakin rämmittävä tuon kuusikon läpi. Totesin, että näin on tehtävä, jos haluaa nähdä jallun kunnolla. Pian alkoi kuuluakin oksien rasahtelua Tapion sekä Ohtosen Aarnen rientäessä kuusten välistä rantaa kohti. Tai Tapio tuli aina maltilliseen tapaansa!

Jalohaikara jatkoi rauhallista paikallaoloaan lahdella ravintoa etsiskellen. Se oli löytänyt mukavan lahdensopukan eikä antanut häiritä itseään. Tällainen lepohetki antoi sille voimia suunnata pian uusille oleskelusijoille.

Jalohaikara etsii sammakoita luhdalta©Kuva Jukka T. Helin

Jalohaikaran kohtaaminen Orivedellä oli itselleni varsin mieluisa kokemus. Jalohaikaroita on ollut Pirkanmaalla tähän mennessä tänä keväänä kolme. Samanaikaisesti Oriveden haikaran kanssa on Akaassa oleskellut jalohaikara. Lisäksi huhtikuun loppupuolella Tampereen Iidesjärvellä viivähti jalohaikara.

Jukka T.

Liroja oli runsaasti Pappilanlahdella©Kuva Jukka T. Helin

Niinpä laitoin kellon soittamaan kisa-aamuna jo kolmelta. Jännitystä kohotti se, että kisapäiväksi oli luvattu kurjaa säätä ja jopa paikoin rankkasadetta. Mutta aamuyö näytti vielä aivan hyvältä, kun katsoin ikkunasta ulos. Sinistä taivastakin oli näkyvissä.

Aamupalan jälkeen ja eväät reppuun pakattuani lähdin ajelemaan Orivedelle Pappilanniemen suuntaan. Olinkin paikalla kisailijoista ensimmäisenä. Seuraavaksi saapui Ohtosen Aarne ja sitten Karppisen Kimmo. Juuri ennen kisan alkua Smolanderin Eilan juoksuaskeleet kuuluivat pitkospuilta tornille. Eila pomppasi notkeasti torniin ja tokaisi:” Enpä myöhästynyt!” Eila oli ennen kisa-aamua kantanut huolta varsin aikaisesta herätyksestä, mutta hän tuntui olevan kyllä kisakunnossa. Eilalle uskottiin myös kunniakas sihteerin tehtävä.

Aamuvarhainen sää oli yllättävän hyvä kisasää. Ajoittain tuulikin oli melkoisen hiljaista. Kahlaajia ja vesilintuja oli aamusta paikalla hyvin. Lisäksi viiden aikoihin Pappilanselällä lenteli komea kolmensadan pikkulokin parvi “käkättämässä”. Kaulushaikara puhalteli Pappilanselän takaa.

Pikkulokkipariskunta©Kuva Jukka T. Helin

Olimme Aarnen kanssa edellispäivänä pohjustaneet kisaan. Tuolloin vesilinnut olivat lähes kadoksissa. Mutta nyt jouhisorsa, lapasorsa, punasotka, tukkasotka ja heinätavi löytyivät yllättävän helposti. Selällä uiskenteli kuikkia ja kaakkureita. Tukkakoskelot ja yksi härkälintukin havaittiin. Samaten kahlaajia oli hyvin. Aivan alussa Pirkanmaalla ja Orivedellä muuttoaikanakin harvalukuinen punajalkaviklo äänteli ja lenteli tornin lähituntumassa. Liroja ja suokukkoja kuljeskeli luhdalla sinne sun tänne. Valkoviklon ääntä kuului. Ja lopulta myös mustaviklo laskeutui muutolta luhdalle, kun sää huononi keskipäivää kohti.

Yhdessä vaiheessa taivaalta kuului upeasti kolmen pikkukuovin päästämä tyypillinen “luritus”. Parvi laskeutui lahdelle lepäilemään. Metsäviklon havaitseminen oli yllättävän hankalaa, vaikka alueella on ainakin kaksi reviiriä. Lopulta sekin onnistui. Rantasipit ja taivaanvuohet olivat sitä vastoin paremmin äänessä ja näkyvissä.

Mustaviklo on aina yhtä upea näky©Kuva Jukka T. Helin

Pappilanniemessä on runsaasti laululintuja, mutta nämä linnut eivät oikein tuntuneet kuuluvan torniin tai sitten ne eivät olleet äänessä. Sirittäjä ja mustapääkerttu tulivat kuitenkin ruksatuiksi, mutta esimerkiksi jonkin matkan päässä laulanut laulurastas ei millään ilveellä kuulunut torniin asti.

Jossakin vaiheessa tornin ohi muuttanut keltavästäräkki nosti tunnelmaa, jota tiedot lähestyvästä sateesta alkoivat laskea. Taivas alkoi tummua etelän ja lännen suunnalla. Tuuli voimistui tuntuvasti aamuisesta. Taivas repesi tuulimyräkässä hieman yli puoliyksitoista.

Suokukkokoiraita juhlapuvussa©Kuva Jukka T. Helin

Eila oli miehensä Olavin kanssa varautunut pahimpaan ja hommannut torniin päivänvarjon tapaisen sateensuojan. Se avattiin, ja Eila tarttui pitämään varresta kiinni, jotta varjo pysyisi tuulessa tornin lattialla. Tosin varjoa piti paikallaan myös painava kivijalka.

Sade oli hetken aikaa melkoisen rankkaa. Tuuli heitti pisarat ikävästi torniin staijareiden harmiksi. Eila taisi jossakin vaiheessa hieman vihjata, että “eihän täällä kai tarvitse olla ihan loppuun asti”. No -eihän sitä nyt kisaa kunnon harrastaja kesken jätä. Eilakin sai hyvää tuntumaa siihen, että lintuharrastus vaatii joskus melkoisia voimanponnistuksia ja kestävyyttä. Hyvin hän kuitenkin selviytyi.

Alkanut sade vaikutti siihen, että petolinnut olivat tiukassa. Sääkset kalastelivat kuitenkin lahdella sateesta piittaamatta ja kantoivat kalaa kynsissään eri suuntiin. Oli mukavaa seurata, miten sääkset yrittivät nousta sateessa ja tuulessa painava kala mukanaan veden pinnasta korkeuteen. Sääksien lisäksi petolinnuista saatiin ruksi ruskosuohaukasta ja nuolihaukasta.

Lapasorsa on korea sorsalintu©Kuva Jukka T. Helin

Kisan pelasti se, että sade ja tuuli alkoivat vasta melkoisen myöhään. Pappilanniemen tornista havaitsimme 72 lajia. Tämä ylitti asettamamme tavoitteen reilusti. Pirkanmaalla menestyi parhaiten Kangasalan Porrasvuoren joukkue, joka sai havaittua 81 lajia. Valtakunnallinen keskiarvo oli 65 lajia tornia kohti, joten tältäkin osin Pappilanniemen valkosiivet onnistuivat hyvin.

Ohtosen Aarne puhdistaa optiikkaa©Kuva Jukka T. Helin

Olimme kisan päätyttyä varsin tyytyväisiä saavuttamaamme tulokseen. Vähäinen märkä olo ja väsymyskään kahdeksan tunnin urakan jälkeen eivät tuntuneet lainkaan pahalta, kun suunnistimme kohti Lyytikkälää kalakeiton ja kahvin ääreen.

Joukkue mittelön päätyttyä Lyytikkälässä©Kuva Olavi Smolander

Kisan päätyttyäkin on oltava tarkkana. Oikea lintuharrastaja on aina valmis kohtaamaan uusia lajeja. Taivasta on tähyiltävä jatkuvasti. Tämäkin kuva on siitä hyvänä esimerkkinä. Kuvassa Kimmo Karppinen, Jukka T. Helin ja Aarne Ohtonen sekä eturintamassa Eila Smolander.  Aarnen katse kohoaa jo malttamattomasti uusiin tavoitteisiin.

Jukka T.

Kesäteatterin rannasta kuului viitakerttusmaista hidasta laulua ja istuinkin vartin teatterin katsomossa kuuntelemassa koleassa kesäyössä (+ 3-4 astetta) satakielten säestämää esitystä laulunvirittelystä ja varmistamassa, että tulihan sieltä ne hiihyy-tyyppiäänetkin, joita viitakerttunen laulaa.

Jatkoin Ruovedentietä ja retken neljäs satakieli kuului jo kaukaa ja se lauloi Myllyperäntien varressa. Matkalla Mustajärvelle tarkkaili puunlatvassa saalista suurikokoinen yönlintu huuhkaja, joka lähti lentoon auton tultua kohdalle.

Mustajärven rantapuskista lauloi retken viides satakieli. Kun vuoden Ruoveden pinnoista puuttui vielä kaulushaikara, käväisin Visuveden venesatamassa, josta kuului heti tuttu pulloon puhaltelu. Poikkesin vielä paluumatkalla aiemmin ilmoitetulla idänuunilintupaikalla, mutta sen lauluaika ei ollut käsillä.

Paluumatkalla kotiin ajattelin vielä käydä tarkistamassa olisiko niitä Pappilankulmantien satakieliä ollutkin kolme? Heti ensimmäisen kohdalla Halkosentien liittymässä auton avoimesta ikkunasta kuului satakielen lisäksi tuttu surina – pensassirkkalintu! Hienoa musiikkia on kuulla aina lajinsa ensiedustajaa. Ajoin vielä eteenpäin, viitakerttunen oli parantanut lauluaan, toinenkin satakieli jaksoi jatkaa ja minäkin jatkoin vielä eteenpäin. Eräällä peltoaukealla edellisvuotisella paikalla kuului vuoden eka ruisrääkkä!

Palatessa kokeilin Ruhalassa Tapiontien vartta ja löytyihän sieltä yön kuudes satakieli sekä toinen pensassirkkalintu. Susimäessä poikkeaminen ei tuonut lisälajeja, joten oli aika mennä yöpuulle.

Yhteenveto 27.5. Ruoveden yölaulajista:

- satakieli 6 Ä, joista 4 Ä uutta

- pensassirkkalintu 2 Ä

- viitakerttunen 1 Ä

- kaulushaikara 1 Ä ed.

- huuhkaja 1p

Vaikka viileähkö yö ei ollut mitenkään suotuisan tuntuinen yölaulajille, olin yllättynyt näinkin mukavasta retkilajistosta, joten kuuntelemaan!

Aarne