PiLY:n retkiblogi

Pirkanmaan Lintutieteellinen Yhdistys (PiLY) järjesti eilisiltana (17.4.) riekkoretken Pirkanmaan reunamille Kihniön maisemiin. Oppaaksi suoretkelle oli lupautunut paikallinen soiden suojelija Ilpo Lahtinen. Ilpohan sai viime syksynä PiLYn jokavuotisen linnustonsuojelupalkinnon soiden suojelemisesta ja ennallistamisesta.

Odotukset olivat korkealla, kun retki lähestyi. Mutta sitten sää alkoi näyttää keväistä olemustaan. Retkipäivänä alkoi sataa räntää ja vettä sekä tuuli voimistui. Oli kaikista kehnoimmat olosuhteet lähteä viettämään aikaa keväiselle suolle riekkojen pariin.

Riekon maisemaa Kihniössä©Jukka T. Helin

Kaikesta huolimatta retkelle ponnisti kuitenkin runsas parikymmentä osallistujaa. Toiset ajelivat omilla autoillaan suoraan Kihniöön kokoontumispaikalle. Toiset kokoontuivat Hakametsän jäähallin pihaan, josta lähti usean auton letka klo 17.30 aikoihin taivaltamaan kohti Kihniön suoalueita sateen läpi.

Ajomatkan aikana ainakin itselläni mieliala laski entisestään. Ikaalisten ja Parkanon tuntumassa satoi räntää sakeastikin,  Ja tuuli möyrysi. Ei taida riekkoja näkyä tässä kelissä?

Saavuimme Ilpon kotipihaan hieman yli iltaseitsemän. Ja kas kummaa! Sade oli lakannut, ja tuulikin oli vaimentunut. Jonkinlaisia puuskia kuitenkin humisi vielä puiden latvoissa. Ilpon luona oli jo useita muitakin retkelle lähtijöitä. Lintuja ei juuri kuulunut eikä näkynyt. Sentään Viertolan Onni kertoi nähneensä mustarastaan ja sitten ajomatkan aikana kurkia ja tuulihaukan. Itse taisin katsella liiankin tarkkaan tietä varoen ikävännäköisiä routakuoppia. Oli se Onni sitten ehtinyt havainnoidakin eväspakettien lomassa!

Hämärtyvän suon sielunmaisema©Jukka T. Helin

Ilpo oli hommannut usean oppaan paikalle, joiden johdolla retkelle lähdettiin puoli kahdeksan aikoihin. Sää oli edelleenkin tyydyttävä, vaikka oli koleaa ja tuulenpuuskia. Pienen ajomatkan jälkeen jätettiin autot tien viereen, ja porukka jakaantui kahdelle eri retkipaikalle. Itse lähdin Ilpon matkaan rämpimään noin kolmeasataametriä märkää suota kohti sopivaa tarkkailupaikkaa. Onneksi suo oli vielä jäässä. Vettä ja mutaa oli vain pääosin aivan pinnassa. Saapas ei pahemmin uponnut syvälle suohon.

Meillä oli aikaa odotella tarkkailupaikassamme riekkojen mahdollista esiintulemista ja illan hämärtymistä pitkähkö tovi. Mutta aika kului joutuisaan Ilpon kertoessa riekosta, soiden suojelusta ja Vapo Oy:n toimista riekkosoilla. Ilpo on hyvä kertoja, ja hänen sanoistaan oppi runsaasti uutta riekon sielunelämästä. Vankka kokemus riekosta ja suoluonnosta tulivat ilmi hänen sanoistaan. Ilpo kertoili myös edellispäivän suomielenosoituksesta Parkanon Rukonevalla. Ilposta heijastelee syvä kiintymys riekkoon ja suomalaiseen suohon.

Ilpo kertoilee hänelle rakkaasta riekosta©Jukka T. Helin

Toiset menivät laittamaan suon reunaan kuvauslaitteita valmiiksi toivorikkaina. Toiset alkoivat kaivella eväitään ja kahvejaan. Keväinen tuulinen suo on kylmä, mutta kukaan ei valitellut olotilaansa. Ilmassa oli aistittavissa selvää jännitystä ja pirkanmaalaisen riekkosuon tunnelmaa.

Ilta alkoi hämärtyä entisestään. Luonnon ääniä ei juurikaan osunut korviin. Vain paikallisen kurkipariskunnan kuuluvat komeat törähdykset antoivat oman viestinsä suoympäristöön. Ilpo kertoili, että riekko ei tule valoisaan aikaan helposti näkyville avoimelle suolle, koska vaalea lintu joutuisi tällöin todelliseen vaaraan. Mutta kun ilta on kylliksi hämärtynyt, riekko uskaltautuu myös avoimelle suolle. Riekko laskeutuu pääsääntöisesti vaalealle alustalle (suojaväri) esim. viimeisille lumilaikuille tai jäkälille.

Kirsi odottelee malttamattomasti riekkoa©Jukka T. Helin

Sitten koitti vihdoin aika, jolloin Ilpo laittoi atrapin soimaan. Kului hetken aikaa. Yhtäkkiä riekko nauroi jossakin lähistöllä kuuluvasti. Ja taas pian kaikui yötä kohti hämärtyvällä suolla riekon nauru. Ainakin kaksi eri riekkoa oli äänessä. Pian vaaleahko riekko näkyikin suolla tutkimassa, oliko vierailija tunkeutunut sen reviirille. Sitten se lennähti pimenevän suon kitupuiden lomitse toiseen paikkaan -aivan valokuvausta aikovien jalkoihin. Jännä valkoinen lumipallo syöksyi öisen suon läpi!

Joko riekko on kiikareissa©Jukka T. Helin

Kuvia riekosta ei kuulemani mukaan saatu, koska oli liian pimeää. Mutta kaikki näkivät ja kuulivat tämän pirkanmaalaisen reviireistään kamppailevan linnun. Jos kuukkeli on osa vanhan metsän sielunmaisemaa, niin riekko on mielestäni erottamaton osa suon sielua. Riekon katoaminen Pirkanmaan soilta merkitsisi ainakin itselleni sitä, että suo ei ole enää suo ja sen sielusta tulisi vajavainen.

Sitten alkoi vaivalloinen paluumatka pimeän suon läpi lamppujen opastuksella. Piti tarkoin tihruttaa, mihin saappaansa painoi. Mutta ponnistelujen jälkeen saavuimme autojemme luokse, ja itsekin pääsin ajelemaan tyytyväisenä kohti Tamperetta.

Riekko laskeutuu mielellään valkealle alustalle maahan©Jukka T. Helin

Tämä riekkoretki jätti syvän kokemuksen omaan sydämeeni. Sää ei ollut paras mahdollinen, mutta kaikesta huolimatta riekko tuli jälleen nähtyä ja kuultua. Keväinen riekkosuo on sellainen kohde, jonka jokaisen tulee omakohtaisesti kokea. Vasta tällöin tajuaa sen, mitä todellinen luonnonmukainen suo merkitsee. Ja mikä on suon suomalainen sielu! Riekon nauru ja kurjen törähdykset pimenevällä keväisellä, vielä kylmähköllä, suolla ovat suomalaisen luonnon symboleja. Suon ääni- ja sielunmaisema on turvattava tuleville polville -myös Pirkanmaalla. Tästä olemme jokainen vastuussa.

Jukka T.

Keskiviikkona 24.9. Pirkanmaalla oli aistittavissa kurkimuuton kiihtymistä. Itse olin tuolloin Kaupin vesitornissa, josta kykenin havaitsemaan vajaa 1000 pitkäkaulaa. Varsinkin Tampereelta itään Pirkanmaalla laskettiin huomattavasti suurempia muuttavia kurkimääriä. Ennuste lupaili hyvää muuttosäätä seuraavalle päivälle, joten valmistauduin kurkimuuton seuraamiseen. Laskeskelin, että havainnointipistettä on syytä muuttaa idemmäksi, koska kurkia piti muuttaa juuri itäisen Pirkanmaan ylitse. Niinpä päädyin Oriveden tuttuihin maisemiin, joissa on tullut havainnoitua lintuja jo lukuisia vuosia.

 Ajelin torstaiaamusta Orivedelle Lyytikkälään, josta poimin innokkaan lintuharrastaja Eila Smolanderin mukaani. Pienen lenkin tehtyämme ja odotettuamme aamusumun katoamista päädyimme sitten klo 10.00 aikoihin Soneran mastolle, joka sijaitsee Pitkäjärvellä Raiskionvuorella. Tuolta avautuikin hieno näkymä itään, etelään ja länteen. Idässä heijasteli Längelmävesi vielä utuisessa väreilyssä. Aurinko alkoi vähitellen lämmittää. Yritimme etsiä kurkiparvia lähinnä idästä, mutta mitään parvia ei näkynyt.

Näkymä Oriveden Raiskionvuorelta©Jukka T. Helin

Nautimme Eilan tekemiä maittavia eväitä ja katselimme melko voimakasta rastas- ja peippolintumuuttoa. Jokusia sepelkyyhkyparviakin näkyi muuttavan. Jostakin ilmaantui yllätäen hanhiparvi, joka lensi joutuisasti ohitsemme etsien sopivaa muuttosuuntaa.

Missähän ne kurjet viipyivät? Sain tietää Rainer Mäkelältä, joka oli Pälkäneellä Sappeen vuorella, että sieltä katsottuna idässä muutti jo kurkiparvia. Yritimme etsiä kurkiparvia idästä Längelmäveden yli. Mitään ei näkynyt, vaikka Sappee ja Pitkäjärvi sijaitsevat suunnilleen yhtä etäällä idässä. Kurjet muuttivat sitäpaitsi lähinnä etelää kohti. Aloin aavistella, että sää oli edelleenkin liian utuinen ja väreinen. Sääolosuhteet imaisivat yksinkertaisesti kaukaiset parvet näkyvistä. Melko lähellä muuttaneet pari itäistä kurkeakin katosivat aina välillä näkyvistä.

 Keskustelin Aarne Ohtosen kanssa kurkitilanteesta. Aarne oli staijaamassa Ruovedellä Kotvionniemessä. Hänen mukaansa suuria kurkiparvia muutti kohti etelää jossakin Näsijärven itäreunaa pitkin. Emme kyenneet Eilan kanssa näkemään näitäkään parvia. Olimme valinneet juuri sellaisen tarkkailupisteen, joka jäi molempien muuttolinjojen väliin.

Päätimme jo luopua kurkimuuton seuraamisesta ja lähteä muualle. Mutta yhtäkkiä tilanne muuttui. Iltapäivällä klo 14.00 aikoihin Oriveden taivaalle ilmaantui pari suurta kurkiparvea, joissa oli yhteensä 600 kurkea. Ne lensivät välillä nopeasti ja jäivät taas sitten kaartelemaan ottaen korkeutta. Tuollaiset kaartelevat ja jäähyväistervehdyksiään kuuluttavat kurkiparvet ovat todellakin upeita katseltavia!

Eila Smolander etsii kurkiparvia©Jukka T. Helin

Ruovedellä tapahtuva muutto oli siirtynyt keskipäivän jälkeen selkeästi itää kohti. Näin se ohjautui hyvin Oriveden suuntaan. Samanaikaisesti meistä kaukaa idästä tapahtunut aamupäivän muutto alkoi myös hiipua. Kurkiparvet ohjautuivat siten, että me pystyimme niitä havaitsemaan. Intomme alkoi jälleen kasvaa!

Laskimme klo 14.00 ja 18.00 välisenä aikana yhteensä hieman yli 5.300 kurkea. Näin ollen saavuttamamme lukema on erinomainen, kun ottaa huomioon aamupäiväisen epäonnemme. Pirkanmaan parhain paikkakohtainen kurkimäärä nousi tuona torstaina 7.600 kurkeen (Ruoveden Kotvionniemi).

Pienen takaiskun siihen tyytyväisyyteen ja iloon, jota tunsin näkemistämme kurkiparvista, iski se epäonni, jonka koin kaukoputkeni kanssa. Innostuksen keskellä putkeni putosi kapealta kallionkielekkeeltä viitisen metriä alaspäin. Olin aivan varma, että putkeni olisi nyt entinen. Mutta onneksi ja valtavaksi yllätykseksi siihen oli tullut lommo vain vastavalosuojaan. Ja kun testasin putkea seuraavana päivänä Aspinniemessä, tuntui sen kuvan parantuneen entisestään ”pikkuisen” töyssyn jälkeen. Eihän tuo vastavalosuojassa oleva kolhu haittaa, koska se muistuttaa hyvästä kurkipäivästä Orivedellä. Eila tosin kalpeni, kun minulta pääsi jossakin välissä pari varsin pahaa sanaa…

Tuo torstainen kurkipäivä oli siis meillekin Eilan kanssa loppujen lopuksi menestys. Eila tosin totesi retkelle lähtiessämme aamusta, että hänellä olisi aikaa ehkäpä viiden tunnin retkelle. No, tällä kertaa retki venyi yli yhdeksän tunnin mittaiseksi. Aika hyvin Eila pystyi olemaan yhden paikan päällä ja seuraamaan komeaa iltapäivän kurkimuuttoa! 

Muita kurkipäivän lomassa tehtyjä havaintojamme Raiskionvuorelta olivat mm. palokärki, pari hiirihaukkaa, varpushaukka, pikkutikka, käpylintuja ja muutama hanhiparvi. Lisäksi saimme nauttia varsin kauniista ja lämpimästä syksysäästä ruskaisessa maisemassa.

Jukka T.

Kyselin muutama päivä sitten Pily:n sähköpostilistalla löytyisikö Keski- tai Etelä-Pirkanmaalta vielä tulvapeltoja joista voisi löytyä kahlaajia. Yksi vihje johdatti minut sitten vapunpäivän iltana Valkeakosken Uskilaan, Hujansuo – nimiselle peltoaukealle, mistä löytyi jälkiä jo kuivuneesta tulvasta. Mutta eipä se tällä kertaa harmittanut, sillä pelto oli isojen lintujen vallassa; 58 laulujoutsenta, 4 kanadanhanhea, 2 kurkea ja tuulihaukka. Kaikki hienosti näkyvillä pienessä peltolaaksossa – oikein mukava paikka! Lintumääriltään paikka on siis jopa parempi kuin monien tuntema joutsenten suosima Ajoksenpelto Valkeakosken Jutikkalassa. Käykääpä siis tutustumassa Hujansuon peltoaukeaan ja sen lintuihin, jos täällä päin liikutte.

- Olli -