Pilyn retkiblogi

Varhain lauantaiaamuna 29.5. kaksitoista toiveikasta retkeilijää lähti ajelemaan kohti Eräpyhän jylhiä järvimaisemia Orivedellä. Osa retkeläisistä starttasi Tampereelta Hakametsän jäähallin parkkipaikalta. Toinen mokoma lähti liikkeelle Kangasalta. Sääennuste oli luvannut aamuksi poutaa, mutta lounaasta lähestyvä sadealue oli uhkana. Aamu valkenikin poutaisena ja osittain selkeänä, joten mielialat olivat korkealla.

Marko Ollila tarkkaavaisena Eräpyhän polulla©Jukka T. Helin

Suuntasimme matkamme Kuhmalahden kautta, koska ensiksi oli tavoitteena nähdä ja kuulla Oriveden ja Kuhmalahden rajamailla reviiriä pitäviä kuhankeittäjiä. Kuhankeittäjät ovat viime vuosien aikana taantuneet uhkaavan nopeasti Pirkanmaalla. Muistan itse lapsuudestani ja nuoruudestani, miten eksoottisen kuhankeittäjän laulu kuului kaikkialla Oriveden maisemissa. Itselleni kuhankeittäjästä on tullut jonkinlainen kiintymyksen kohde. Tästä syystä tunnen suurta surua siitä, että tämä kaunis kesän lintu on käynyt maakunnassamme todella harvinaisuudeksi.

Tulimme Maljastensalmen silloille hieman yli puoli seitsemän. Kangasalta saapuneet odottivatkin jo parkkipaikalla. Maljastensalmen siltojen tuntumassa ei kuulunut kuhankeittäjän tuttua ääntä. Ajelimme hieman silloilta Orivedelle päin ja katsastimme hyvän koivulehdon. Koivulehdossa kuulimme aina kauniisti soivan mustapääkertun laulua. Myös kultarinta oli päättänyt juhlistaa vierailuamme paikalla. Mutta se päätähti -kuhankeittäjä- pysyi edelleen vaiti.

Taideteos lahokannossa©Jukka T. Helin

Poikkesimme asfalttitieltä hiekkaiselle sivutielle Vihasjärven eteläpuolelle. Ja vihdoin ponnistelumme palkittiin. Tutulta Hattokallion reviiriltä alkoi kuulua kuhankeittäjän sieluja koskettavaa viheltelyä. Toinen kuhankeittäjä kruunasi kuunteluhetken vastaten lännen suunnalta. Ainakin tänä kesänä voi vielä kuulla kuhankeittäjän vihellystä Oriveden maisemissa. Komea keltainen kuhankeittäjäkoiras lensi pellon poikki. Jotkut retkeläisistä onnistuivat näkemään sen.

Tyytyväisinä lähdimme Eräpyhän suuntaan, mutta poikkesimme matkalla kuuntelemaan, olisiko löytämäni rastaskerttunen edelleen äänessä Uiherlanjoen ruovikossa. Rastaskerttunen on uusi laji Oriveden pinnalistoille. Hyttysten inistessä korvan juuressa yritimme kuulostella rinteen päältä Uiherlanjoen ruovikon suuntaan. Ja sieltähän kaikui kuuluvasti rastaskerttusen voimakas ja hidas tahti. Retkemme oli alkanut loistavasti. Aurinkokin lämmitti pilvien välistä.

Äänien kuuntelua reitin varrella©Jukka T. Helin

Saavuttuamme Eräpyhän parkkipaikalle oli ensiksi eväiden vuoro. Söimme eväitä laavulla, mutta itse tarkastin ensiksi Längelmäveden pinnan mahdollisten lepäilevien lintuparvien varalta. Mitään erityistä en kuitenkaan löytänyt. Retkeläiset nauttivat eväitään jutellen ja hymyillen. Sitten oli aika lähteä Eräpyhän retkeilylenkille.

Polku lähtee aika kovalla nousulla rinnettä ylös. Mutta hitaasti kulkien ja lintuja kuunnellen nouseminen onnistuu hyvin. Koko ajan piti kuitenkin olla varuillaan kivenkolojen sekä liukkaiden kivien ja juurien vuoksi. Retkipolun varrella on muutama melkoisen paha kohta, mutta yllättävän hyvin retkeläiset selviytyivät polun haasteista.

Lepohetki Nunnankirkolla©Jukka T. Helin

Polku kulkee komean näköalarinteen ja metsäkosteikon läpi kohti Nunnankirkkoa. Rinteeltä näkee pitkälle Längelmävedelle Kangasalan suuntaan, mutta harva männikkö asettaa näkymälle rajoitteita. Nunnankirkko on vain kasa kiviä, mutta tästä kivikasasta on joskus etsitty aarrettakin. Pidimme evästaukoa Nunnankirkon edustalla.

Tauon jälkeen laskeuduimme Nunnankirkolta alas Längelmäveden rantaan. Rannan lähituntumassa on Nunnankallio, jolla pesii suurehko tiirayhdyskunta. Katselimme Längelmävettä, mutta emme löytäneet kuin pari kuikkaa. Viertolan Onni kuitenkin kertoi nähneensä petolinnun toisella puolella järveä, mutta pikainen nuotitus ei tainnut oikein onnistua.

Reitti kulkee jyrkkää rinnettä alas©Jukka T. Helin

Kävelimme varovaisesti rantapolkua takaisin parkkipaikkaa kohti. Matkalla poikkesimme toiselle laavulle, jonka edustalla on komea “grilli” ruoanlaittoa varten. Viertolan Kirsi sytytti nopeasti kokemuksellaan tulen ja kärräsi monta palaa makkaraa tulen päälle. Olin itse jättänyt Palosen Tuijan kanssa eväsreppuni autolle, mutta onneksi makkaraa riitti myös meille molemmille. Tosin makkaran syönnin jälkeen oli puhdistettava suu noesta, koska ainakin oma makkarani oli hieman palanut. Mutta maku oli erinomainen!

Nunnankallio sijaitsee rannan läheisyydessä©Jukka T. Helin

Kun olimme levänneet kylliksi, jatkoimme taivaltamista parkkipaikkaa kohti. Parkkipaikan lähellä kuuntelimme sirittäjän eri ääniä ja tapasimme myös pikkusiepon, joka piti vain “tsri”-ääntä. Itse olin kuullut paikalla pari päivää ennen laulavan pikkusieppokoiraan, mutta tämän näkemämme pikkusiepon sukupuoli jäi hieman epävarmaksi. Se oli joko naaras tai viime kesäinen koiraslintu. Pikkusieppo vilahteli todella nopsaan lehvästön suojissa.

Viertolan Kirsi hallitsee makkaranpaiston taiat©Jukka T. Helin

Paluutamme parkkipaikalle ilahdutti myös pyrstötiainen. Pyrstötiainen on komistus tiaisten joukossa. Tämän harvinaisen pesimälajin kohtaaminen on aina miellyttävä kokemus. Pyrstötiaisen pesä on ilmeisesti jossakin lähistöllä, koska olen tavannut pyrstötiaisparin säännöllisesti kevään aikana Eräpyhän alueella.

Eräpyhässä ollessamme kuulimme tai näimme yhteensä 35 lajia. Lintujen lauluaktiivisuus oli kuitenkin melkoisen passiivista, koska monella lajilla tuntuu nyt olevan välivaihe pesinnöistä riippuen. Toinen laulukausi on vasta edessä. Längelmävedessäkään ei ollut mitään lintuparvia, vain jokusia kuikkia. Kuikka on kuitenkin tällaisen maiseman ehdoton tunnelman tuoja.

Joko makkara kohta valmistuu?©Jukka T. Helin

Osa porukasta suuntasi vielä Eräpyhästä kohti Sinivuorta. Sinivuoressa on ollut idänuunilintuja, joita nyt haluttiin erityisesti kuulla. Sinivuoressa lauloi kaksi pikkusieppokoirasta ja pari peukaloista, mutta idulin löytäminen oli tuskallista. Mutta yhtäkkiä iduli suostui ilmoittamaan itsensä laulamalla pari kertaa. Tämä oli onnellinen piste retkellemme.

Retki Orivedelle oli näin ollen menestyksellinen. Jotkut saivat kuulemani mukaan matkalta jopa kolme elistä.  Sain kuulla retkellä mukana olleelta asiantuntijalta, että kohta uhkaa kiikareiden särkeminen, jos eliksiä tulee liian paljon. Tällainen tapa lienee jossain päin käytännössä. Mutta ei ilmeisesti vielä kolmen eliksen jälkeen, koska kiikarin sirpaleita ei näkynyt tällä matkalla.

Kostea painanne luo tunnelmaa©Jukka T. Helin

Sinivuoresta lähdettyämme sadekin alkoi todenteolla. Mutta se ei nyt haitannut. Kaksi kuhankeittäjää, rastaskerttunen, kolme pikkusieppoa, kultarinta ja idänuunilintu olivat mukava saalis kotiin vietäväksi. Takana oli myös rentouttava linturetki mukavassa porukassa. Jälleen tuli opittua uutta lintujen elämästä ja maailmasta.

Jukka T.

Pilyläisten retkiporukka rantautui jälleen runsaaksi viikonlopuksi 20.5-23.5. keväiselle Utön lintusaarelle. Pilyläiset kävivät paikalla suurella joukolla jo viime syksynä, mutta nyt päätettiin palata katsastamaan lintusaaren lajisto keväiseen muuttoaikaan. Retkiporukka oli tällä kertaa kahdentoista hengen suuruinen. Mukaan otettiin puolet sellaisia pilyläisiä, jotka eivät osallistuneet syksyiseen retkeen.

Kun lähdimme ajamaan Tampereelta kohti Pärnäistä, sää oli mitä lämpimin. Helle jatkui. Itse ajattelin matkaa pienellä pelolla. koska munkkikorppikotka oli juuri edellispäivänä pyörinyt Lounais-Suomessa. Retkien järjestäminen ja retkenvetäjänä toimiminen aiheuttaa toisinaan harmaita hiuksia, jos on halukas näkemään harvinaisia lintulajeja Suomessa. Usein nämä rarit päättävät ilmaantua juuri silloin, kun itse on poissa mantereelta saaressa tai muutoin retkeä vetämässä. Mutta tietenkin velvollisuudet menevät tällöin bongauksen edelle.

Eivor Pärnäisten satamassa©Jukka T. Helin

Saavuimme hyvissä ajoin Palosen Tuijan ja Vilanderin Vesan kanssa lossirantaan ja pääsimme lähes välittömästi lossilla ylitse. Sitten jatkoimme matkaa Pärnäisten satamaan, jossa Eivor jo odotteli. Mutta aikaa lähtöön oli vielä ruhtinaallisesti ja ehdimme nauttia kaikessa rauhassa eväistämme ja Pärnäisten maisemista. Aloin myös rakennella retken lajilistaa. Paikalle saapui vähitellen muiden matkustavaisten ohessa myös muita pilyläisiä. Tavarat vietiin laivaan ja paikat valittiin aurinkoiselta kannelta, jolta saattoi tarkkailla meren yllä ja luodoilla näkyviä lintuja.

Laiva lähti aikataulun mukaisesti klo 11.15 Pärnäisten satamasta. Pienen matkan päässä Pärnäisten satamasta on aivan laivareitin vieressä kuuluisa sääksen pesä, jota nytkin voitiin ihailla. Sääksi lenteli pesän tuntumassa ja toinen sääksiemo hautoi pesässä. Ainekset olivat koossa mukavaa laivamatkaa ja lukuisia lintuhavaintoja varten.

Pilyläiset odottelevat laivanlähtöä Pärnäisissä©Jukka T. Helin

Sitten alkoi piippari laulaa munkkikorppikotkan matkasta pitkin eteläistä Suomea lännestä itään. Viestejä tuli jatkuvasti siitä, miten upeasti tuo suurharvinaisuus oli nähty ja koettu. Asiaan oli nyt sopeuduttava, koska sille ei voinut mitään. Tällaisia tilanteita tulee useasti eteen. Kaikkea ei voi nähdä eikä aina kaikkiin bongausreissuihin viitsi edes lähteä. Edessä oli kuitenkin mukava saaristolasviikonloppu Utössä pilyläisten seurassa. Pitää myöntää, että aluksi hieman harmitti tämä epäonnistunut ajoitus, mutta vähitellen mieli virkistyi.

Merimatkan aikana kertyi retkihaaviin jo lukuisa määrä lajeja. Useita merikotkia lenteli siellä täällä saaristossa. Saariston lintumaailma ja lajisto on aina poikkeuksellista sisämaan lintuihin verrattuna. Oman leimansa tähän saaristolaisretkeilyyn luo hieno maisema. Irtaantuminen tutuista kuvioista saaristoon muutamaksi päiväksi vuodessa on erittäin kannatettava ajatus.

Kuvassa Utön pääraittia©Jukka T. Helin

Kun laiva saapui Utön satamaan, tavarat kuljetettiin nopeasti majapaikkoihin. Pilyläiset majoittuivat rivitaloissa. Rivitalojen tasosta oli jo hyvät kokemukset viime retkeltä. Sitten oli aika tehdä ensimmäinen silmäys saaren linnustoon. Itselläni oli epäonnea myös siinä, että olin kadottanut staijikeppini maihinnousun yhteydessä. Keppiä ei löytynyt mistään, joten jouduin tyytymään pelkkään kiikariin ilman tätä olennaista apuvälinettä.

Näkymä kallioiseen saareen©Jukka T. Helin

Yritimme aluksi sepelsieppokoirasta koulun pihan tuntumasta. Kun saavuimme paikalle, sinne jo ehtineet muutamat saareen saapuneet kertoivat nähneensä linnun vain paria minuuttia aikaisemmin. Pilyläisille tuo sepelsieppo ei sitten enää suostunut näyttäytymään kovasta yrityksestä huolimatta. Varsinkin niiden, joille tämä sepelsieppo olisi ollut elis, on syytä jatkossa opiskella ripeyttä hoidella paikalla olevia lajeja. Olisin toki voinut itsekin kehottaa väkeä suurempaan ripeyteen. Jouduimme tyytymään laulaviin kirjosieppokoiraisiin.

Saaren keväisiä pihapiirejä©Jukka T. Helin

Klo 18.00 aikoihin kävimme syömässä hotellilla. Tämän jälkeen lähdimme iltastaijiin luotsiaseman edustalle. Siellä oli jo saaressa oleillutta lintuporukkaa. Staijaaminen (muutonseuranta) luotsiaseman edustan kallioilla kuuluu Utön päiväohjelmaan. Muuttoa seurataan sekä aamulla auringonnoususta lähtien ja sitten vielä illalla auringonlaskuun. Lintujen muuttotilanteen ja oman halun mukaan voi muuttoa ja paikallisia lintuja seurata luotsiaseman tuntumasta muutoinkin.

Pilyläisiäkin luotsiasemalla staijailemassa©Jukka T. Helin

Merellä liikkuikin muuttoparvia -lähinnä alleja ja mustalintuja. Meri oli paikka paikoin täynnä myös suuria haahkaparvia. Viikonlopun aikana usealla paikalla näkyi pieniä haahkanpoikasia. Saa nähdä, miten haahkanpoikaset selviävät tänä vuonna merikotkien saalistuksesta. Kahlaajia oli liikkeellä varsin niukasti.

Koreita pilkkasiipiä Saunalahdella©Jukka T. Helin

Muutonseurannan lomaan liittyy sitten saaren kiertelyä. Hyviä paikkoja tarkistella tilannetta pitkin päivää ovat koulun piha ja sen ympäristö, Saunalahti ja kuluisa Itäniitty raripuskineen. Tänä keväänä ainakin itselleni oli ikävänä yllätyksenä Itäniityn edustan ruovikon täydellinen häviäminen. Syynä tähän olivat olleet talven erityispiirteet. Itäniitty oli surullisen näköinen ilman ruovikkoa.

Itäniitty näyttää ankealta ilman ruovikkoaan©Jukka T. Helin

Saaressa liikkumisessa on huomioitava kielletyt sotilasalueet ja sitten linnustollisesti arat kohteet. Lintujen hyinvoinnin takaaminen ja pesintöjen onnistuminen edellyttää esimerkiksi sitä, että Itäniitylle ei majoituta kovin pitkäksi aikaa eikä siellä käydä jatkuvasti pienissä porukoissa. Eteläkärkeen on myös kuljettava tietä pitkin, koska alueella on lukuisasti mm. lapintiirojen pesiä.

Perjantaiaamuna herätys oli klo 4.30 ja luotsiaseman edustalle alettiin saapua siinä klo 5.00 tuntumassa. Hyvin tuo aamuherätys näytti pilyläisiltä onnistuvan! Keväällä ei nukkumisaikaa jää innokkaalle lintuharrastajalle kovin runsaasti, koska lintuja on havainnoitava aamuvarhaisesta iltamyöhään. Mutta iltapäivällä on mahdollista viettää lyhyttä päivätaukoa. Ainakin omana lähtökohtanani on ollut, että saaristoon lähteminen merkitsee innokasta lintujen havainnointia. Annan tunnustuksen kaikille pilyläisille siitä, että innokkuutta riitti läpi koko retken. Pilyläisten porukka käyttäytyi myös hyvin ja lintuja kunnioittaen.

Palvelun toimiminen on perusta onnistuneelle retkelle©Jukka T. Helin

Lauantaina sää alkoi hieman viilentyä ennusteiden mukaisesti. Pari joukostamme lähti käymään Jurmon lintusaarella, mutta mitään ihmeellistä ei sieltäkään löytynyt. Utössä hautausmaan ja jäteaseman välistä havaittiin kuitenkin koirassepelrastas. Niinpä pilyläisten porukka lähti astelemaan ripeää vauhtia kohti havaintopaikkaa. Hetken odottelun jälkeen sepelrastas vilahtelikin kivikossa. Lopulta se antoi ihailla itseään näkyvästi hautausmaan aidan vierustalla hetken aikaa. Lauluakin kuului tuulen huminan läpi. Sepelrastas oli usealle retkelle osallistuneelle elis.

Valkoposkihanhia Itäniityn edustalla©Jukka T. Helin

Koulun pihan tuntumasta etsittiin sitten siellä nähtyä pikkusieppoa. Puissa ravintoa nauttivia hyönteissyöjiä käytiin tarkasti läpi, mutta pikkusieppoa ei vain löytynyt. Jonkin ajan päästä näin itse siitä pienen vilahduksen, mutta lintu katosi taas nopeasti matalalle aidan taakse. Lopulta kuitenkin Palosen Tuija havaitsi linnun koulun pihan ulkopuolella tieltä. Nyt se antoi havainnoida itseään hyvin.

Koulun tuloportin lähistöllä kiikitti myös käenpiika hauskasti. Se viihtyi pitkiä aikoja pöntön luukulla töllistellen ohikulkevia lintuharrastajia. Välillä kuului piian kovaäänistä kimitystä.

Nokkavarpusta ei näy tälläkään kertaa©Jukka T. Helin

Sunnuntaina oli sitten lähtöpäivä takaisin mantereelle ja Pirkanmaata kohti. Aamukiertely saaressa ei tuonut juurikaan uutta. Satakieli lauleskeli aamutuimaan koulun lähistöllä. Olinkin jo ihmetellyt, miksei satakieliä kuulu lainkaan. Kirjokerttua yritettiin jälleen mm. Itäniityn tuntumasta, mutta lajista ei näkynyt jälkeäkään. Ehkäpä se saapuu reviirilleen vasta lähtömme jälkeen. Puissa ja pensaissa liikuskeli tuttuja hyönteissyöjiä kuten kerttuja ja sieppoja.

Tavarat kannettiin laivaan ajoissa. Samalla varattiin paikat sisätiloista, koska luvassa oli sadetta. Utössä alkoikin sataa pari tuntia sen jälkeen, kun laiva oli irtaantunut satamasta. Tältä osin retkemme oli ajoittunut hyvin, koska saaressa oloaikana ei tarvinnut kastua.

Saaren rapsutuksenkipeä lemmikki©Jukka T. Helin

Paluumatkan aikana kuitenkin staijattiin hiukkasen laivan kannella. Uutena lajina saatiin pikkutiira Jurmon satamasta. Pelätyistä lossijonoista päästiin tällä kertaa loistavasti läpi. Näin kotimatka saattoi alkaa hyvissä tunnelmissa. Menetetyt munkkikorppikotka ja staijikeppi eivät enää painaneet mieltä. Eikä sekään, että Utön lajisto olisi voinut olla monipuolisempi kuin se juuri nyt oli ollut. Mukava seura ja saaristolaiselämä piristävät mieltä kummasti, vaikka hieman lihaksissa tuntuikin saaren ahkera kiertely ja vähiin jääneet yöunet.

Yön saapumisen romantiikkaa©Jukka T. Helin

Pilyläiset onnistuivat näkemään retken aikana Pärnäisistä lähtien 92 eri lajia. Jonkinlaiseksi alarajaksi ennakolta asettamastani 100 lajista jäätiin. Saaressa olisi kertynyt enemmän lajeja, jos luotsiasemalla olisi staijannut pitempään. Parhaimpina lajeina pilyläisten näkökenttään osuneina olivat varmaankin sepelrastas, pikkusieppo, merikihut ja nopeasti ohi lehahtanut isosirriparvi. Tundrakurmitsakin näkyi. Ja karikukkoja oli mielestäni runsaasti näkyvissä. Taisi karikukostakin joku saada eliksen. Eikä sitä Jurmon pikkutiiraakaan sovi unohtaa, vaikka tämä laji päätti vierailla retkemme jälkeen Tampereellakin Iidesjärvellä 45 vuoden jälkeen uudestaan.

Jukka T.

Pirkanmaan Lintutieteellinen Yhdistys (PiLY) järjesti eilisiltana (17.4.) riekkoretken Pirkanmaan reunamille Kihniön maisemiin. Oppaaksi suoretkelle oli lupautunut paikallinen soiden suojelija Ilpo Lahtinen. Ilpohan sai viime syksynä PiLYn jokavuotisen linnustonsuojelupalkinnon soiden suojelemisesta ja ennallistamisesta.

Odotukset olivat korkealla, kun retki lähestyi. Mutta sitten sää alkoi näyttää keväistä olemustaan. Retkipäivänä alkoi sataa räntää ja vettä sekä tuuli voimistui. Oli kaikista kehnoimmat olosuhteet lähteä viettämään aikaa keväiselle suolle riekkojen pariin.

Riekon maisemaa Kihniössä©Jukka T. Helin

Kaikesta huolimatta retkelle ponnisti kuitenkin runsas parikymmentä osallistujaa. Toiset ajelivat omilla autoillaan suoraan Kihniöön kokoontumispaikalle. Toiset kokoontuivat Hakametsän jäähallin pihaan, josta lähti usean auton letka klo 17.30 aikoihin taivaltamaan kohti Kihniön suoalueita sateen läpi.

Ajomatkan aikana ainakin itselläni mieliala laski entisestään. Ikaalisten ja Parkanon tuntumassa satoi räntää sakeastikin,  Ja tuuli möyrysi. Ei taida riekkoja näkyä tässä kelissä?

Saavuimme Ilpon kotipihaan hieman yli iltaseitsemän. Ja kas kummaa! Sade oli lakannut, ja tuulikin oli vaimentunut. Jonkinlaisia puuskia kuitenkin humisi vielä puiden latvoissa. Ilpon luona oli jo useita muitakin retkelle lähtijöitä. Lintuja ei juuri kuulunut eikä näkynyt. Sentään Viertolan Onni kertoi nähneensä mustarastaan ja sitten ajomatkan aikana kurkia ja tuulihaukan. Itse taisin katsella liiankin tarkkaan tietä varoen ikävännäköisiä routakuoppia. Oli se Onni sitten ehtinyt havainnoidakin eväspakettien lomassa!

Hämärtyvän suon sielunmaisema©Jukka T. Helin

Ilpo oli hommannut usean oppaan paikalle, joiden johdolla retkelle lähdettiin puoli kahdeksan aikoihin. Sää oli edelleenkin tyydyttävä, vaikka oli koleaa ja tuulenpuuskia. Pienen ajomatkan jälkeen jätettiin autot tien viereen, ja porukka jakaantui kahdelle eri retkipaikalle. Itse lähdin Ilpon matkaan rämpimään noin kolmeasataametriä märkää suota kohti sopivaa tarkkailupaikkaa. Onneksi suo oli vielä jäässä. Vettä ja mutaa oli vain pääosin aivan pinnassa. Saapas ei pahemmin uponnut syvälle suohon.

Meillä oli aikaa odotella tarkkailupaikassamme riekkojen mahdollista esiintulemista ja illan hämärtymistä pitkähkö tovi. Mutta aika kului joutuisaan Ilpon kertoessa riekosta, soiden suojelusta ja Vapo Oy:n toimista riekkosoilla. Ilpo on hyvä kertoja, ja hänen sanoistaan oppi runsaasti uutta riekon sielunelämästä. Vankka kokemus riekosta ja suoluonnosta tulivat ilmi hänen sanoistaan. Ilpo kertoili myös edellispäivän suomielenosoituksesta Parkanon Rukonevalla. Ilposta heijastelee syvä kiintymys riekkoon ja suomalaiseen suohon.

Ilpo kertoilee hänelle rakkaasta riekosta©Jukka T. Helin

Toiset menivät laittamaan suon reunaan kuvauslaitteita valmiiksi toivorikkaina. Toiset alkoivat kaivella eväitään ja kahvejaan. Keväinen tuulinen suo on kylmä, mutta kukaan ei valitellut olotilaansa. Ilmassa oli aistittavissa selvää jännitystä ja pirkanmaalaisen riekkosuon tunnelmaa.

Ilta alkoi hämärtyä entisestään. Luonnon ääniä ei juurikaan osunut korviin. Vain paikallisen kurkipariskunnan kuuluvat komeat törähdykset antoivat oman viestinsä suoympäristöön. Ilpo kertoili, että riekko ei tule valoisaan aikaan helposti näkyville avoimelle suolle, koska vaalea lintu joutuisi tällöin todelliseen vaaraan. Mutta kun ilta on kylliksi hämärtynyt, riekko uskaltautuu myös avoimelle suolle. Riekko laskeutuu pääsääntöisesti vaalealle alustalle (suojaväri) esim. viimeisille lumilaikuille tai jäkälille.

Kirsi odottelee malttamattomasti riekkoa©Jukka T. Helin

Sitten koitti vihdoin aika, jolloin Ilpo laittoi atrapin soimaan. Kului hetken aikaa. Yhtäkkiä riekko nauroi jossakin lähistöllä kuuluvasti. Ja taas pian kaikui yötä kohti hämärtyvällä suolla riekon nauru. Ainakin kaksi eri riekkoa oli äänessä. Pian vaaleahko riekko näkyikin suolla tutkimassa, oliko vierailija tunkeutunut sen reviirille. Sitten se lennähti pimenevän suon kitupuiden lomitse toiseen paikkaan -aivan valokuvausta aikovien jalkoihin. Jännä valkoinen lumipallo syöksyi öisen suon läpi!

Joko riekko on kiikareissa©Jukka T. Helin

Kuvia riekosta ei kuulemani mukaan saatu, koska oli liian pimeää. Mutta kaikki näkivät ja kuulivat tämän pirkanmaalaisen reviireistään kamppailevan linnun. Jos kuukkeli on osa vanhan metsän sielunmaisemaa, niin riekko on mielestäni erottamaton osa suon sielua. Riekon katoaminen Pirkanmaan soilta merkitsisi ainakin itselleni sitä, että suo ei ole enää suo ja sen sielusta tulisi vajavainen.

Sitten alkoi vaivalloinen paluumatka pimeän suon läpi lamppujen opastuksella. Piti tarkoin tihruttaa, mihin saappaansa painoi. Mutta ponnistelujen jälkeen saavuimme autojemme luokse, ja itsekin pääsin ajelemaan tyytyväisenä kohti Tamperetta.

Riekko laskeutuu mielellään valkealle alustalle maahan©Jukka T. Helin

Tämä riekkoretki jätti syvän kokemuksen omaan sydämeeni. Sää ei ollut paras mahdollinen, mutta kaikesta huolimatta riekko tuli jälleen nähtyä ja kuultua. Keväinen riekkosuo on sellainen kohde, jonka jokaisen tulee omakohtaisesti kokea. Vasta tällöin tajuaa sen, mitä todellinen luonnonmukainen suo merkitsee. Ja mikä on suon suomalainen sielu! Riekon nauru ja kurjen törähdykset pimenevällä keväisellä, vielä kylmähköllä, suolla ovat suomalaisen luonnon symboleja. Suon ääni- ja sielunmaisema on turvattava tuleville polville -myös Pirkanmaalla. Tästä olemme jokainen vastuussa.

Jukka T.

Aspinniemi on ollut tänäkin vuonna kesän kääntyessä lopuilleen hyvin miehitetty staijipaikka. Mitään kovin voimakasta muuttoa paikalta ei vielä toistaiseksi ole nähty, mutta aina jotakin mukavaa sattuu kiikareihin ja kaukoputkiin. Lisäksi mukavassa porukassa hiljainenkin muuttopäivä kuluu nopeasti.

Loppukesän havaintoihin on kuulunut mm. kahlaajia ja vesilintuja. Kahlaajien määrä on tosin ollut melko vähäinen. Usein elokuussa karilla tavattu karikukkokin on jäänyt puutelistalle. Karikukkoa olisi kovasti kaivattu jo päättyneessä sisämaayhdistysten välisessä elonkorjuukisassa, jossa PiLy sijoittui komeasti hopeasijalle. Karilla oli kuitenkin elokuun ensimmäisenä päivänä kolmen pulmussirrin parvi. Pulmussirrit ovat aina Pirkanmaalla harvinaista herkkua.

Aspilla voi ottaa rennostikin kuten Viertolan Kirsi© Kuva Jukka T. Helin

Vesilintupuoli on koostunut tietenkin pääosin paikallisista kuikista, kaakkureista, silkkiuikuista ja härkälinnuista. Tähän mennessä vain melko pieniä lähinnä yksittäisiä sorsalintuparvia on näkynyt muuttavina merkkinä syksyn alkamisesta. Alussa sorsalintumuutto painottui jouhisorsiin, mutta viime päivinä on havaittu myös haapanoita. Mustalintuja kiertelee Näsijärvellä useasti ilman varsinaista päämäärää. Tällainen epäjohdonmukainen kiertely ja lentely pitkin Näsijärven pintaa kuuluu olennaisesti mustalintujen elämäntapaan ennen varsinaista ponkaisua muutolle yli Pyynikinharjun.

Yksinäisen staijarin ystävä© Kuva Jukka T. Helin

Loppukesän ja alkusyksyn aikana on tapahtunut joitakin mieleenpainuvia lintutapahtumia. Yksi tällainen oli varsin aikaisen nuoren pikkukajavan kohtaaminen Eero Niinikosken kanssa 19.8. Katselimme melkoisen hiljaista Näsijärveä tarkkaillen kuitenkin lokkilintuja. Yhtäkkiä äkkäsimme harmaalokkia pienemmän lokkilinnun, jolla oli selkeä w-kuvio, lähestyvän Siilinkarin takaa.

Lokkilintu lensi lähemmäksi ylittäen Siilinkarin. Se lensi suoraan Aspinniemeä kohti jonkin matkaa, mutta kääntyi sitten itään kohti Koukkukaria. Se näytti seuraavan hetkisen kalastajavenettä, joka oli liikkeessä Koukkukarin suunnalla. Pystyimme havainnoimaan lintua hyvässä valaistuksessa. Lintu teki myös muutaman syöksyn, jossa ratkaisevat tuntomerkit näkyivät selkeästi. Pikkukajavan näkeminen Pirkanmaalla on aina huippuhetki -ja etenkin kajavan näkeminen näin aikaisin elokuussa oli yllättävän hieno kokemus. Kajava suunnisti sitten Niihamanselän suuntaan kadoten meiltä näkyvistä Koukkuniemen taakse. Kajavaa ei sen koommin nähty -kaiketi se jatkoi muuttoaan pois Pirkanmaalta.

Kukkiva Aspinniemen staijipaikka© Kuva Jukka T. Helin

Toinen kokemus, joka jättää jotakin mielensopukoihin, on merikihuparven havaitseminen. Merikihu on tavallinen laji, mutta Pirkanmaalla ja sisämaassa yleensäkin sen tapaamisessa on jännitystä. Jo yksittäinen kihu on kokemus sinänsä, mutta kihuparvi on suuri kokemus. Kihujen taitavaa lentelyä ja kisailua lokkien kanssa on aina mukava seurata. On jopa yllättävää, että kihu kykenee saamaan yleisen hälytyksen aikaan harmaalokkienkin joukossa. Usein juuri harmaalokkien nouseminen Siilinkarilta tai Koukkukarilta ilmaan paljastaa kihun tai jonkin muun pedon lähestyvän.

Sain seurata Eero Niinikosken ja Olavi Kalkon kanssa Aspinniemestä käsin elokuista kihuparvea, joka koostui kahdesta tummasta yksilöstä ja yhdestä vaaleasta yksilöstä. Parvi lenteli hitaasti pitkin Näsijärveä ja katosi kuten pikkukajavakin lopulta Niihamanselän suuntaan.

Yhtenä päivänä tuli myös nähtyä jo perinteiseksi muodostunut syksyinen näytelmä, jonka päätähtenä esiintyi aikuinen merikotka. Merikotka lähestyi Siilinkaria, ja lokit ampaisivat ilmaan. Jotkut lokit ovat kuitenkin yllättävän rohkeita. Ne eivät tunnu käsittävän, miten nopea tuollainen suurikokoinen merikotkakin voi olla. Merikotka on jo useana syksynä käyttänyt ravinnokseen harmaalokkien lihaa. Nytkin merikotka kääntyi nopeasti ja iski yhtä liian lähelle jäänyttä harmaalokkia. Harmaalokki tipahti veteen, josta merikotka raahasi sen kynsissään Siilinkarille. Jostakin syystä merikotka kuitenkin jätti aikeensa kesken ja jätti harmaalokin Siilinkarin kiville poistuen itse itää kohti. Häiriintyikö sitten liikaa vieressä rääkyvistä variksista? Näimme Aspinniemestä käsin, miten loukkaantunut lokki pystyi vielä kipittämään kallioilla parempaan suojaan, vaikka oli saanut osansa merikotkan kynsistä. Pitkää ikää sillä tuskin oli odotettavissa.

Harmaalokki itse roskaajien tarjoamalla aterialla© Kuva Jukka T. Helin

Muuttohaukkoja tapaa Aspinniemen syksyinen staijari säännöllisesti. Muuttohaukka saattaa usein tulla suoraan järven yli. Tai sitten se ilmaantuu kuin tyhjästä yläilmoista! Näin tapahtui elokuun lopussa. Aspinniemessä lenteli väsyneen oloinen kiuru. Se jäi kököttämään kivenkoloon aivan rannan tuntumaan. Sitten se lähti lentämään väsyneen kiurun lentoa Lapinniemen suuntaan aivan veden pinnassa. Seurasin sitä kiikarilla. Yhtäkkiä kiuru näytti tipauttavan itsensä veteen. Huusinkin muille:” Miksi kiuru laskeutui veteen?”. Sitten vasta älysin muiden kanssa, että aikuinen muuttohaukkakoiras oli muuttomatkallaan ampaissut jostakin korkealta ja iskenyt kiurua siten, että kiuru putosi veteen.

Muuttohaukan ravinto kiuru © Kuva Matti Sulko

Muuttohaukka lensi uudelleen kiurun luo ja nappasi sen kynsiinsä. Sitten komea haukka lensi Tampellan korkean piipun taakse syömään saalistaan.  Ateriointi ei kestänyt kuin tovin ja haukka ilmaantui jälleen esille kaarrellen muutaman kerran ennen muuttolennon jatkumista lounasta kohti.

Muuttohaukka ei varmaankaan voinut vastustaa väsyneesti räpiköivän kiurun näkemistä otollisesti alapuolellaan, vaan vaistomaisesti syöksyi nauttimaan pientä välipalaa. Kiurun kannalta tämä oli tietenkin hyvin surullinen tapahtuma, mutta Aspinniemen staijareille muuttohaukka tarjosi jälleen yhden ikimuistettavan kokemuksen.

Muuan sumuinen aamupäivä elokuussa oli myös merkittävä, kun ajatellaan pirkanmaalaisia lintuhavaintoja. Tarkastelin sumun läpi Siilinkaria ja havahduin näkemääni. Karilla istui kallion ja kivet täyttäen 165 mustavalkoista meriharakkaa. Hetken päästä karille laskeutui vielä 60 meriharakan parvi. Karilla oli näin ollen näkyvissä 225 meriharakkaa, mikä on ennätyksellinen määrä Pirkanmaalla. Karin toista puolta ei näe Aspinniemestä ja sinne voi hukkua lukuisasti lintuja. Näin ollen meriharakoita saattoi olla enemmänkin kuin tuo 225. Mutta, koska meriharakkaparvi ei lähtenyt lentoon karilta, tarkkaa määrää en kyennyt laskemaan.

Utuinen Siilinkari ja meriharakoita© Kuva Jukka T. Helin

Eräänä päivänä sain havainnoida mielestäni varsin omituista tapahtumaa. Pitkin järven pintaa lensi kolmen pikkukuovin parvi. Ne näyttivät aivan selvästi pyydystelevän järven pinnasta jotakin. Kuovit jäivät myös aika ajoin hetkeksi lekuttelemaan veden pinnalle. Sitten taas yhtäkkiä parvi kohosi korkeuksiin kierrellen siellä aikansa. Hetken kuluttua kuovit tulivat alas ja tuo kiertely edestakaisin aivan veden pinnassa jatkui. Tätä toistui pitkään. Tuona päivänä oli ilmeisesti lentomuurahaisia runsaasti lentelemässä veden pinnan päällä. Pikkukuovitkin halusivat kaiketi saada osuutensa niistä. Myös lokit käyttäytyivät samalla tavalla. Jossakin vaiheessa pikkukuovit lentelivät veden pinnassa yhdessä lokkien kanssa samassa rintamassa.

Aspinniemi antaa lähes päivittäin kokemuksia, kun vain jaksaa staijailla joskus hiljaiselta näyttävää järvenselkää ja rantoja. Kun syysmuutto todella käynnistyy, nähtävää riittää entistä enemmän. Aspinniemi on oiva paikka tulla seuraamaan paikallisia ja muuttavia lintuja. Aspinniemeen ovat kaikki tervetulleita kantastaijareiden joukkoon. Siellä voi vain tulla poikkeamaan. Joten nähdään toisemme hyvällä pirkanmaalaisella lintupaikalla Näsijärven rantamilla!

Jukka T.

Kesäkuun kiihkeä yölaulajaretkeily alkaa olla heinäkuussa jo ohi. Yölaulajat vaikenevat, ja uusia laulajia löytyy enää jokusia. Kaikesta huolimatta peltoja ja rantaluhtia kannattaa edelleen kuulostella, koska vielä löytyvät uudet laulajat saattavat olla sitten niitä varsin harvinaisia lajeja. Viirusirkkalinnut ja viiriäiset saapuvat usein vasta myöhään heinäkuussa.

Itse olen panostanut heinäkuussa kesäkuun tiiviin yöretkeilyn päätyttyä vesilintujen ja laulujoutsenten poikueiden seuraamiseen ja laskemiseen. Tosin laulujoutsenten pesintöjä on syytä etsiskellä jo toukokuun alusta alkaen, kun emot hautovat munia pesäkummuilla. Näin ne näkyvät hyvin, koska kasvillisuus on vielä matalaa.

Joutsenemo ja poikanen Löytäneellä Orivedellä©Jukka T. Helin

Kalastelevien kuikkaparvien kiikaroiminen suurilta järvenseliltä tai pienemmiltäkin järviltä kuuluu myös heinäkuiseen ohjelmaani. Samalla saa hieman tuntumaa siitä, miten kuikkien pesintä on onnistunut. Pari päivää sitten tein kuikkaseurantamatkan Oriveden ja Kuhmalahden alueille. Etenkin Kuhmalahden puolelta löytyi lukuisasti kuikkia, jotka saalistelivat parvissa tyypilliseen tapaansa. Muutama poikanenkin löytyi.

Kuikkia Kuhmalahdelta Längelmäveden rannalta©Jukka T. Helin

Katselin Kuhmalahdella eräältä kalliolta edessäni näkyvää Längelmävettä. Aivan kallion juurella uiskenteli ja kalasteli muutama kuikka sekä yksi ruskeahko kuikanpoikanen. Sain rauhassa lähietäisyydeltä seurata, miten kuikat “korisivat” ja “ulvoivat” lähes koko ajan. Tuttua kuikka-huutoa ei kuulunut, vaan useita muita ääniä, joita ei aivan heti ehkä yhdistäkään kuikan äänivalikoimaan.

Kuikka poikasineen Längelmävedellä©Jukka T. Helin

Kaakkureita kalastelee ja oleilee myös kuikkien seurassa monin paikoin. Kaakkurit innostuvat toisinaan kovaäänisiin soidinmenoihin kalastusalueillaankin. Jos haluaa tutustua kaakkureiden ominpaan ympäristöön, pitää lähteä kiertelemään syrjäalueiden metsälampia. Sieltä voi tavata kaakkuriemon poikasineen. Löysin itsekin eräältä tutulta metsälammelta Orivedeltä jälleen emon yhden ruskean poikasen kera. Muita kaakkuripoikueita en tähän mennessä ole löytänyt Oriveden tai Kuhmalahden alueilta.

Metsälammen kaakkuri poikasineen Orivedellä©Jukka T. Helin

Laulujoutsenpoikueita voi havaita lähes kaikkialla. Niitä löytää niin suurien järvien suojaisilta ruohostolahdilta kuin pienemmiltäkin järviltä. Usein poikueet uivat hetken aikaa täysin avoimesti, jolloin poikasten määrä on helposti laskettavissa. Olen havannut, että aamuvarhainen aika on otollinen siihen, että useat vesilintulajit ovat esillä kasvillisuuden suojista. Samalla olen usein mökkirannasta Orivedellä kuunnellut useankin kurkipariskunnan komeaa “torvensoittelua” järven eri rantaniityiltä ja pelloilta. Varhaiset kesäaamut ovat hyvää aikaa tehdä lintuhavaintoja.

Harmaahaikaroita kannattaa kaivella esiin korkean järvikasvillisuuden seasta. Vaikka harmaahaikara on suuri ja näkyvä lintu, se uppoaa varsin hyvin korkean ruovikon sekaan. Harmaahaikaroita alkaa saapua maahamme jälleen lisääntyvästi heinäkuun alusta alkaen. Haikarat lähtevät osittain Suomenlahden eteläpuolelta kiertelemään maahamme. Joukossa on myös nuoria lintuja. Monet ajattelevat, että nuoret haikarat ovat syntyneet Suomessa. Vaikka Pirkanmaallakin voi jopa vuosittain jossakin päin pesiä muutama harmaahaikara, niin täällä kiertelevät kesän loppupuolen haikarat ovat saapuneet valtaosin kauempaa. On kuitenkin korostettava, että harmaahaikara on pesimäaikana yllättävän näkymätön.

Harmaahaikara Hirtopohjan ruovikossa©Jukka T. Helin

Heinäkuisilla pelloilla oleskelee kurkipariskuntia ja luppokurkien erisuuruisia parvia. Kun peltoja kiertelee, voi havaita myös kattohaikaroita, jos on hyvä onni. Kattohaikara on aina komea näky suomalaisella pellolla. Kattohaikara ei tarvitse mitään suurta peltoa, vaan se voi viihtyä aivan pienelläkin peltotilkulla tai jossakin muussa yllättävässä paikassa. Kattohakaran ensimmäistä pesintää Suomessa odotellaan vuosittain.

Kattohaikarankin voi onnekas kohdata Pirkanmaalla©Jukka T. Helin

Heinäkuussa ja elokuussa on oiva tilaisuus staijata petolintuja. Petoja havaitsee pelloilta ja korkeilta paikoilta. Esimerkiksi muuta maastoa ylemmiltä hakkuuaukioilta, joilta on laajat näkymät erisuuntiin, voi seurata petolintuja lentelemässä etsien poikasilleen ruokaa. Petolintujen seuraaminen on aina yhtä haastavaa ja mukavaa lintuharrastusta! Se kehittää määritystaitoja. Kohdalle saattaa Pirkanmaallakin osua jokin harvinainen petolintulaji kuten kiljukotka tai sirosuohaukka. Aikuisten lintujen ohessa saa seurata juuri pesästä lähteneiden poikasten seikkailuja maassa ja ilmassa.

Tuulihaukka Suomaseman peltomaisemassa Orivedellä©Jukka T. Helin

Heinäkuussa voi sopivilla paikoilla havainnoida kahlaajien ensimmäistä rynnistystä. Varsinkin otollisilla säillä kannattaa lähteä vesistöjen rannalle katsastamaan, näkyykö näitä komeapukuisia aikuiskahlaajia liikekannalla. Pirkanmaalla on valitettavan vähän kahlaajapaikkoja, jonne kahlaajat laskeutuisivat ruokailemaan ja levähtämään. Tampereen Lielahti on nyt kokonaan menetetty. Sastamalan Stormikaan ei tunnu enää muodostuvan entisten vuosiensa kaltaiseksi kahlaajapaikaksi. Lempäälän Ahtialanjärven Lokkisaari on jo tässäkin heinäkuussa kerännyt monilajisen kahlaajajoukon, mutta kahlaajien havainnointi rannalta käsin on hankalaa. Kuhmalahden Tervaniemenlahden vesi on edelleen korkealla siten, että järveen ei tunnu muodostuvan juurikaan lietettä ainakaan lähiaikoina.

Valkoiset lumpeenkukat kukkivat monin paikoin©Jukka T. Helin

Loppukesästä ja alkusyksystä Pirkanmaalla näkee jälleen merimetsoja, jotka saapuvat oleilemaan alueellemme loppuvuodeksi ja jotka odottelevat ilmojen kylmenemistä ja järvien jäätymistä. Tuo “musta viikinki” on komea lintu, joka kuuluu mielestäni jo perinteiseen syksyiseen pirkanmaalaiseen järvinäkymään. Tänäkin kesänä merimetsot ovat aiheuttaneet vilkasta keskustelua. Saaristossa ja rannikolla merimetsojen pesimäkoloniat ovat joutuneet yhä useammin häirinnän kohteiksi. Saa sitten nähdä, mitkä ovat mielialat, kun merimetso päättää ensimmäisen kerran pesiä Pirkanmaalla kenties jossakin Näsijärven alueella. Tänään näin merimetson Aspinniemestä. Se oleskeli Siilinkarilla ja Koukkukarilla.

Heinäkuu tarjoaa paljon nähtävää lintuharastajille! Käykää retkeilemässä ja ilmoittakaa havainnot yhteiseksi hyödyksi Tiiran lintuhavaintojärjestelmään.

Jukka T.