Päivän kohde oli kahlaajaparatiisi Lokkisaari Lempäälässä.  Kartan mukaan matkaa kotiovelta oli 24 kilometriä per suunta. Tähän mennessä pisin pyöräilyreissu oli ollut 39 kilometriä, eli tästä tulisi aika lailla lisää.  Kaukoputken kuljetus pyörällä on oma taiteenlajinsa, mutta onneksi tähänkin ongelmaan löytyy ratkaisuja Lintuvarusteesta. Jalustareppuun mahtuu kätevästi pienet eväät, lintukirja, havis, kartta ja litran juomapullo. Juuri muuta siihen ei sitten mahdukaan, mutta ihan riittävästi yhdelle henkilölle.  Koko hökötys painaa varmaan 10 kiloa, mutta kulkee selässä näppärästi. Jostain syystä sitä on kuitenkin ruvennut harkitsemaan kevyempää hiilikuitujalustaa alumiinisen tilalle.

Jalustareppu pakattuna. Kaukoputken kantohihna on varmuuden vuoksi pujotettu repun hihnojen väliin, jos pikalukitus pettää pyöräillessä. Kannattaa myös kääntää videopää niin, ettei kahva paina takaraivoon, kokemuksen kautta opittua. Kuva © Tuija Palonen

Retki alkoi ihan mukavasti, sopivassa 12 asteen lämpötilassa pururataa Hallilasta Hervantaan, josta sitten siirryttiin metsäteille. Ensimmäisenä etappina oli Riuttajärvet ja Taivalpirtti. Leppälintuja ja tiltaltteja lauloi vähän joka puolella, ja palokärkikin huuteli jossakin kauempana. Isoimmat mäet sai edelleen taluttaa, kun ei vieläkään uskalla runnoa mäkiä ylös tuon polven kanssa. Lähestyin jo tien päätepistettä, kun viereisestä ojasta nousi metsäviklo. Hienoa, mutta samassa meinasin jäädä auton alle. Toivoton, vastaantuleva kuski ajoi ihan sisäkaarteessa ja huomasi minut vasta niin viime tingassa, että jouduin väistämään ojan puolelle. Onneksi mitään pahempaa ei sattunut, mutta kiitos vaan, ensi kerralla saisi opetella ajamaan omalla puolellaan tietä!

Kaikki hyvä loppuu aikanaan, kuten myös tie. Oli aika pistää uusi fillari koetukselle ja siirtyä Birgitan polulle, jota ei siis ole tehty pyöräiltäväksi. Pitkoksista ja turpeisesta kesantoniitystä selvittiin, mutta sitten polku nousi kirjaimellisesti pystyyn edessäni. Mitäs ihmettä? Ei täällä tälläistä viimeksi ollut? Pitäisikö tässä kääntyä takaisin ja pyöräillä sittenkin asvalttiteitä pitkin? Kilometrejä tulisi kamala määrä lisää.  Pyörän parkkeerauksen ja penkalla kiipeämisen jälkeen este osoittautui kaasuputkityömaaksi. Kaivinkonekuski oli kuitenkin peitellyt kaivannon polun kohdalta jotenkuten, joten siitä oli mentävä yli. Ensin jalustareppu, sitten vähän nestetankkausta ja takaisin toiselle puolelle. Tällä kertaa sitten pyörä ilmaan ja menoksi. Vähän otti voimille, mutta selvittiin ilman materiaali- tai henkilövahinkoja kaivannon yli. Hippiäisten iloinen kannustuslaulu kuului metsästä, mutta jostain syystä se ei tuntunut kovin lohduttavalta. Metsäpolku ei ollut yhtään sen kiitollisempi pyöräiltävä kuin niittykään. Pitkoksia ja kiviä, ja viimeiset 30 metriä ennen metsäautotietä pirunpeltoa, jossa sai taas nostaa fillarin ilmaan. Puoliväliin meinasi hyytyä täysin, mutta ankaran ponnistelun jälkeen selvisin metsäautotielle.

Ensimmäinen pyöräilyyn soveltumaton pätkä pirun peltoa takana, toinen mokoma vielä edessä. Kuva © Tuija Palonen.

Tie oli ylä- ja alamäistä huolimatta helppo pyöräillä, ja hakkuuaukean laulava metsäkirvinen oli uusi ekopinna. Hetken päästä pidin taukoa Vähä-Riutan laavulla, kun en jaksanut mennä Taivalpirtin puolelle.  Kello oli jo kahdeksan, aikaa oli mennyt yllättävän paljon huonoilla poluilla. Aamu oli kaunis, ja toistaiseksi vielä viileä. Talitiainen tuli jakamaan kaurakeksin kanssani, lapin retkiltä kaipasi kyllä kuukkelia siihen nuotiopaikalle kerjäämään eväitä.  Pieni kartan tutkiminen osoitti, että seuraavalle kohteelle, Kylälammelle,  ei olisi enää pitkä matka. Tauolla olisi viihtynyt pidempäänkin kuunnellen tiltalttia ja palokärkeä, mutta uudet ekopinnat kutsuivat kohti Ahtialanjärveä.  Matkalla näkyi punatulkkuja ja käpylintuja, satunnaisia käpytikkoja kuului sieltä täältä.

Vähä-Riutan laavulla oli mukavan rauhallista, seurana vain tuttavallinen talitiainen. Kuva © Tuija Palonen.

Tien muuttuessa päällystetyksi iski epäilys, nyt tuli kyllä ajettua Kylälammen ohi. Pysäytys, kartan tutkiminen ja kilometri takaisinpäin. Pieni tie vei kesantopellon laitaan, josta näki kaukoputkella lammelle. Pahuksen lampi ei näkynyt kunnolla tielle, siksi siitä tuli lasketeltua ohi. Ekopinnojen keruussa tätä ei voinut jättää väliin, sillä olihan täältä ilmoitettu peräti viisi mustakurkku-uikkua. Laulujoutsenpari päivysti rannassa ja komeat punasotkakoiraat nahistelivat lammen keskellä. Laskuojasta nousi ilmaan valkoviklo, ja metsän reunassa kiertelevästä korpista tuli jälleen uusi ekopinna. Lämpötila oli selvästi noususuunnassa, onneksi juotavaa oli mukana riittävästi. Vihdoin lammen pohjukasta ui esille mustakurkku-uikku, ilmeisesti kaikki uikut viihtyivät siellä. Ekopinna numero 102 oli löytynyt.

Pitkällä siirtymällä Kylälammilta Ahtialanjärvelle lämpötila nousi jo varmaan parinkymmenen asteen tienoille. Takki oli ihan liikaa. Ideaparkin läheltä löytyi pikkutikka, sen parkkipaikalta kivitasku ja ilmassa pyöri satunnaisia haarapääskyjä. Kivoja katsella, mutta uusia ekopinnoja näistä ei kertynyt. Kilometrejä matkamittariin alkoi sen sijaan kertyä, 24 kilometriä, ja tuntui siltä, että matkaa oli jäljellä vielä runsaasti.

Pikkulokkien kivat äänet tervehtivät ekokisailijaa Ahtialanjärven rannassa. Matka per suunta oli 27 kilometriä, joten nyt oli hyvä väli pitää evästauko.  Takki sai kyllä lähteä vyötäisille, ja vesi pullossa oli muuttunut tylsän haaleaksi.  Sitten kaukoputki kohti Lokkisaarta. Tuossa on liro, toinen, kolmas.. Mitä? Koko saarihan on täynnä liroja! Illalla tiiraan ilmoitettiin kokonaislukemaksi 90 liroa. Kärsivällinen odottelu kantoi korviin kuitenkin punajalkaviklon äänen, liyky- liyky. Sentään uusi ekopinna, ei tullut turhaan poljettua tänne asti. Helleessä tarkkailu alkoi olla jo tuskallista ja siirryin välillä kuusen varjoon tarkkailemaan saarta.  Jonkin ajan päästä Itkosen Tatu saapui paikalle ja patisti väsyneen tarkkailijan paremmalle paikalle, aurinkoon. Ruskosuohaukat loistivat poissaolollaan, mutta sääksi kävi hakemassa kalan järvestä. Tatu huomasi tyytyväisenä, että pitkään saaressa yksin viihtynyt punajalkaviklo oli saanut kaverin, kun kummatkin linnut näkyivät lennossa.

Lokkisaari tyynenä ja kuumana päivänä. Kuva © Tuija Palonen.

Kuten tavallista, kuuma keli oli huono lintujen tarkkailuun ja jouduin poistumaan Ahtialanjärveltä puolen päivän tienoilla vain yhtä ekopinnaa rikkaampana. Kahlaajat ja ruskosuohaukat loistivat poissaolollaan. Olisihan niitä varmasti näkynyt illemmalla, mutta alkoi olla turhan kuuma olla ulkona, kun vielä muisti, että takaisin kotiin oli 27 kilometrin pyöräilymatka.

Punasotkapariskunta Ahtialanjärvellä. Kuva © Tuija Palonen.

Ensimmäiset kilometrit kohti Tamperetta sujuivat reippaasti alamäkeen ja matkalta löytyi leppälintuja sekä uusi pikkutikka. Kuljussa Puskiaistentien tienoilla lauloi sirittäjä, joka kasvatti ekopinnojen määrää taas yhdellä. Kuumuus oli lähes ylivoimaista, matkanvarren mittarit näyttivät 24 astetta. Ylämäet oli jo syytä taluttaa, ei kertakaikkiaan jaksanut ajaa niitä ylös.  Hervannan kohdalla reitti ei enää edennyt mahdollisimman lintuisaa reittiä pitkin, vaan mahdollisimman vähämäkistä reittiä pitkin. Päästyäni hiestä märkänä kotiin, polkupyörän matkamittari näytti 54:ä kilometriä, pisin lenkki minkä koskaan olen pyöräillyt. Ja vielä kaukoputki selässä. Mitäpä sitä ei kilpailuvietin iskiessä tekisi muutaman ekopinnan eteen?

- Tuija

Itse olen panostanut heinäkuussa kesäkuun tiiviin yöretkeilyn päätyttyä vesilintujen ja laulujoutsenten poikueiden seuraamiseen ja laskemiseen. Tosin laulujoutsenten pesintöjä on syytä etsiskellä jo toukokuun alusta alkaen, kun emot hautovat munia pesäkummuilla. Näin ne näkyvät hyvin, koska kasvillisuus on vielä matalaa.

Joutsenemo ja poikanen Löytäneellä Orivedellä©Jukka T. Helin

Kalastelevien kuikkaparvien kiikaroiminen suurilta järvenseliltä tai pienemmiltäkin järviltä kuuluu myös heinäkuiseen ohjelmaani. Samalla saa hieman tuntumaa siitä, miten kuikkien pesintä on onnistunut. Pari päivää sitten tein kuikkaseurantamatkan Oriveden ja Kuhmalahden alueille. Etenkin Kuhmalahden puolelta löytyi lukuisasti kuikkia, jotka saalistelivat parvissa tyypilliseen tapaansa. Muutama poikanenkin löytyi.

Kuikkia Kuhmalahdelta Längelmäveden rannalta©Jukka T. Helin

Katselin Kuhmalahdella eräältä kalliolta edessäni näkyvää Längelmävettä. Aivan kallion juurella uiskenteli ja kalasteli muutama kuikka sekä yksi ruskeahko kuikanpoikanen. Sain rauhassa lähietäisyydeltä seurata, miten kuikat “korisivat” ja “ulvoivat” lähes koko ajan. Tuttua kuikka-huutoa ei kuulunut, vaan useita muita ääniä, joita ei aivan heti ehkä yhdistäkään kuikan äänivalikoimaan.

Kuikka poikasineen Längelmävedellä©Jukka T. Helin

Kaakkureita kalastelee ja oleilee myös kuikkien seurassa monin paikoin. Kaakkurit innostuvat toisinaan kovaäänisiin soidinmenoihin kalastusalueillaankin. Jos haluaa tutustua kaakkureiden ominpaan ympäristöön, pitää lähteä kiertelemään syrjäalueiden metsälampia. Sieltä voi tavata kaakkuriemon poikasineen. Löysin itsekin eräältä tutulta metsälammelta Orivedeltä jälleen emon yhden ruskean poikasen kera. Muita kaakkuripoikueita en tähän mennessä ole löytänyt Oriveden tai Kuhmalahden alueilta.

Metsälammen kaakkuri poikasineen Orivedellä©Jukka T. Helin

Laulujoutsenpoikueita voi havaita lähes kaikkialla. Niitä löytää niin suurien järvien suojaisilta ruohostolahdilta kuin pienemmiltäkin järviltä. Usein poikueet uivat hetken aikaa täysin avoimesti, jolloin poikasten määrä on helposti laskettavissa. Olen havannut, että aamuvarhainen aika on otollinen siihen, että useat vesilintulajit ovat esillä kasvillisuuden suojista. Samalla olen usein mökkirannasta Orivedellä kuunnellut useankin kurkipariskunnan komeaa “torvensoittelua” järven eri rantaniityiltä ja pelloilta. Varhaiset kesäaamut ovat hyvää aikaa tehdä lintuhavaintoja.

Harmaahaikaroita kannattaa kaivella esiin korkean järvikasvillisuuden seasta. Vaikka harmaahaikara on suuri ja näkyvä lintu, se uppoaa varsin hyvin korkean ruovikon sekaan. Harmaahaikaroita alkaa saapua maahamme jälleen lisääntyvästi heinäkuun alusta alkaen. Haikarat lähtevät osittain Suomenlahden eteläpuolelta kiertelemään maahamme. Joukossa on myös nuoria lintuja. Monet ajattelevat, että nuoret haikarat ovat syntyneet Suomessa. Vaikka Pirkanmaallakin voi jopa vuosittain jossakin päin pesiä muutama harmaahaikara, niin täällä kiertelevät kesän loppupuolen haikarat ovat saapuneet valtaosin kauempaa. On kuitenkin korostettava, että harmaahaikara on pesimäaikana yllättävän näkymätön.

Harmaahaikara Hirtopohjan ruovikossa©Jukka T. Helin

Heinäkuisilla pelloilla oleskelee kurkipariskuntia ja luppokurkien erisuuruisia parvia. Kun peltoja kiertelee, voi havaita myös kattohaikaroita, jos on hyvä onni. Kattohaikara on aina komea näky suomalaisella pellolla. Kattohaikara ei tarvitse mitään suurta peltoa, vaan se voi viihtyä aivan pienelläkin peltotilkulla tai jossakin muussa yllättävässä paikassa. Kattohakaran ensimmäistä pesintää Suomessa odotellaan vuosittain.

Kattohaikarankin voi onnekas kohdata Pirkanmaalla©Jukka T. Helin

Heinäkuussa ja elokuussa on oiva tilaisuus staijata petolintuja. Petoja havaitsee pelloilta ja korkeilta paikoilta. Esimerkiksi muuta maastoa ylemmiltä hakkuuaukioilta, joilta on laajat näkymät erisuuntiin, voi seurata petolintuja lentelemässä etsien poikasilleen ruokaa. Petolintujen seuraaminen on aina yhtä haastavaa ja mukavaa lintuharrastusta! Se kehittää määritystaitoja. Kohdalle saattaa Pirkanmaallakin osua jokin harvinainen petolintulaji kuten kiljukotka tai sirosuohaukka. Aikuisten lintujen ohessa saa seurata juuri pesästä lähteneiden poikasten seikkailuja maassa ja ilmassa.

Tuulihaukka Suomaseman peltomaisemassa Orivedellä©Jukka T. Helin

Heinäkuussa voi sopivilla paikoilla havainnoida kahlaajien ensimmäistä rynnistystä. Varsinkin otollisilla säillä kannattaa lähteä vesistöjen rannalle katsastamaan, näkyykö näitä komeapukuisia aikuiskahlaajia liikekannalla. Pirkanmaalla on valitettavan vähän kahlaajapaikkoja, jonne kahlaajat laskeutuisivat ruokailemaan ja levähtämään. Tampereen Lielahti on nyt kokonaan menetetty. Sastamalan Stormikaan ei tunnu enää muodostuvan entisten vuosiensa kaltaiseksi kahlaajapaikaksi. Lempäälän Ahtialanjärven Lokkisaari on jo tässäkin heinäkuussa kerännyt monilajisen kahlaajajoukon, mutta kahlaajien havainnointi rannalta käsin on hankalaa. Kuhmalahden Tervaniemenlahden vesi on edelleen korkealla siten, että järveen ei tunnu muodostuvan juurikaan lietettä ainakaan lähiaikoina.

Valkoiset lumpeenkukat kukkivat monin paikoin©Jukka T. Helin

Loppukesästä ja alkusyksystä Pirkanmaalla näkee jälleen merimetsoja, jotka saapuvat oleilemaan alueellemme loppuvuodeksi ja jotka odottelevat ilmojen kylmenemistä ja järvien jäätymistä. Tuo “musta viikinki” on komea lintu, joka kuuluu mielestäni jo perinteiseen syksyiseen pirkanmaalaiseen järvinäkymään. Tänäkin kesänä merimetsot ovat aiheuttaneet vilkasta keskustelua. Saaristossa ja rannikolla merimetsojen pesimäkoloniat ovat joutuneet yhä useammin häirinnän kohteiksi. Saa sitten nähdä, mitkä ovat mielialat, kun merimetso päättää ensimmäisen kerran pesiä Pirkanmaalla kenties jossakin Näsijärven alueella. Tänään näin merimetson Aspinniemestä. Se oleskeli Siilinkarilla ja Koukkukarilla.

Heinäkuu tarjoaa paljon nähtävää lintuharastajille! Käykää retkeilemässä ja ilmoittakaa havainnot yhteiseksi hyödyksi Tiiran lintuhavaintojärjestelmään.

Jukka T.