PiLY:n retkiblogi

Lauantai-ilta 19.6. alkoi Tampereella tasainen harmaana ja tuulisena. Suuntasimme Jukka T. Helinin kanssa kohti Oriveden Lyytikkälää ja Eila Smolanderin tarjoamia pullakahveja. Tarkoituksena oli vetää paikallinen PiLYn yölaulajaretki Orivedellä. Matkalla mietimme mahtaako yölaulajaretkestä tulla mitään, kun vettä sataa kaatamalla ja tuuli niin, että liikkeiden liput olivat märkyydestään huolimatta vaakasuorassa. Harvinaista kyllä matkalla ei tehty ylimääräisiä pysähdyksiä, sen verran hieno ‘perinteinen retkeilysää’ oli. Lyytikkälässä Eila oli meitä vastassa puutarhamajaan katettujen kahvien kanssa. Retken perumista väläyteltiin jo ilmassa, mutta paikalle tuli kuin tulikin säästä huolimatta 15 innokasta retkellelähtijää. Loistavien pullakahvien ja Eilan kauniin pihan ihailun jälkeen jakauduimme autoihin ja lähdimme liikkeelle.

Alku ei ollut lupaava. Sää oli surkea, strategiaksi valittiin ns. varmojen ja helppojen paikkojen kuuntelu. Lyytikkälän rannoilta ei kuulunut luhtahuittia, sateen ropinaa senkin edestä. Siirryimme seuraavaan kohteeseen ruisrääkkäpellolle Korppoon Maunukkalaan. Sade jatkui edelleen ankarana ja luottamus kalvotakkiin petti ennen takkia. Sadetakki oli syytä kaivaa esille. Ruisrääkkä ei reagoinut edes atrappiin. Alkuyö oli hiljainen, tuulta ja sadetta lukuunottamatta. Vain pari lokkia kuului sateessa, jopa rastaat olivat hiljaa. Eila onnistui havaitsemaan lehtokurpan, mutta sekään ei riittänyt nostamaan mielialaa. Autoille palatessa kuului ensimmäinen varsinainen laulaja, ruokokerttunen lauloi vaimeasti Nihuanjärven kaislikossa.

Sadepisarat salamavalossa. Ruisrääkkäkin on tällä kelillä hiljaa©Tuija Palonen.

Teimme pitkiä siirtymiä varmojen paikkojen perässä. Viitakerttuset pysyivät kuitenkin hiljaa, eikä ruisrääkkiä kuulunut. Kuulimme kuitenkin kaksi satakieltä, joten lämpimän kesäyön tunnelman saattoi kuvitella, jos onnistui sulkemaan sateen ja tuulen pois. Yö oli onneksi lämmin ja kelistä huolimatta kaikki retkeläiset halusivat jatkaa retkeä. Tähtiniemeen asettunut viitakerttunen löytyi laulamasta aivan tien vierestä ja pääsimme nauttimaan tästä esityksestä. Viitakerttunen kuuluu ehdottomasti yölaulajien parhaimmistoon yhdessä luhtakerttusen ja kultarinnan kanssa. Evästauko pidettiin ahkerasti aihetta vaihtavaa viitakerttusta kuunnellen. Sadekin alkoi taukoamaan. Tuulen tyyntyminen olisi ollut jo liikaa toivottu.

Retken ensimmäinen satakieli ja hyvin uitetut retkeläiset©Tuija Palonen.

Eräjärven Vettenrannassa puhdistamon pihaan kuului luhtahuitti, joka jaksoi huittailla huonosta kelistä huolimatta. Tämän jälkeen suoritimme pienen siirtymän Uiherlanjoen varteen ja siinä samalla yökävelyn pimeään lehtoon. Syynä tähän oli lehtorinteeseen kuuluva rastaskerttunen. Myös laiskasti puhalteleva kaulushaikara kuului rinteeseen. Yleisön toivomuksena oli kuulla kuhankeittäjää, mutta aamun valkenemiseen oli vielä jonkin aikaan. Kuhankeittäjä kun on äänessä vasta aamulla, harvemmin yöllä. Poikkesimme vielä Eräpyhän tiellä, jossa kuulimme töyhtöhyyppiä, laulujoutsenia ja osa kuuli kaukaa heikosti luhtakerttusen. Hetken aikaa aamu näytti valkenevan, mutta sitten saimme niskaamme vielä yhden sadekuuron. Kello oli hieman yli kolme, oli aika lähteä yrittämään Vihasjärven kuhankeittäjää.

Aamu valkenee. Sade on lakannut, mutta kuhankeittäjät ovat hiljaa©Tuija Palonen.

Vaan ei onnistunut kuhankeittäjän kuuleminen. Yritimme kuulla kuhankeittäjää Vihasjärven etelä- ja kaakkoisreunalta, sekä pohjoispuolelta Toisjärven rannalta. Atrapista huolimatta kuhankeittäjien kalansaalis oli ilmeisesti jäänyt yöllä pieneksi, eikä yhtään kuhaa ollut keitettävänä. Sade oli lakannut ja sinistä taivastakin oli jo runsaasti näkyvissä, mutta kuhankeittäjät pysyivät hiljaa, eikä yhtään ‘kuha kiehuu’-vihellystä kuulunut. Hirvittävästä, perinteisestä retkeilysäästä huolimatta retkelle kertyi 18 lajia, eikä kukaan retkeläisistä halunnut keskeyttää retkeä. Kiitos kaikille osallistuneille ja erityisesti Smolanderin Eilalle pullakahveista.

- Tuija Palonen

Varhain lauantaiaamuna 29.5. kaksitoista toiveikasta retkeilijää lähti ajelemaan kohti Eräpyhän jylhiä järvimaisemia Orivedellä. Osa retkeläisistä starttasi Tampereelta Hakametsän jäähallin parkkipaikalta. Toinen mokoma lähti liikkeelle Kangasalta. Sääennuste oli luvannut aamuksi poutaa, mutta lounaasta lähestyvä sadealue oli uhkana. Aamu valkenikin poutaisena ja osittain selkeänä, joten mielialat olivat korkealla.

Marko Ollila tarkkaavaisena Eräpyhän polulla©Jukka T. Helin

Suuntasimme matkamme Kuhmalahden kautta, koska ensiksi oli tavoitteena nähdä ja kuulla Oriveden ja Kuhmalahden rajamailla reviiriä pitäviä kuhankeittäjiä. Kuhankeittäjät ovat viime vuosien aikana taantuneet uhkaavan nopeasti Pirkanmaalla. Muistan itse lapsuudestani ja nuoruudestani, miten eksoottisen kuhankeittäjän laulu kuului kaikkialla Oriveden maisemissa. Itselleni kuhankeittäjästä on tullut jonkinlainen kiintymyksen kohde. Tästä syystä tunnen suurta surua siitä, että tämä kaunis kesän lintu on käynyt maakunnassamme todella harvinaisuudeksi.

Tulimme Maljastensalmen silloille hieman yli puoli seitsemän. Kangasalta saapuneet odottivatkin jo parkkipaikalla. Maljastensalmen siltojen tuntumassa ei kuulunut kuhankeittäjän tuttua ääntä. Ajelimme hieman silloilta Orivedelle päin ja katsastimme hyvän koivulehdon. Koivulehdossa kuulimme aina kauniisti soivan mustapääkertun laulua. Myös kultarinta oli päättänyt juhlistaa vierailuamme paikalla. Mutta se päätähti -kuhankeittäjä- pysyi edelleen vaiti.

Taideteos lahokannossa©Jukka T. Helin

Poikkesimme asfalttitieltä hiekkaiselle sivutielle Vihasjärven eteläpuolelle. Ja vihdoin ponnistelumme palkittiin. Tutulta Hattokallion reviiriltä alkoi kuulua kuhankeittäjän sieluja koskettavaa viheltelyä. Toinen kuhankeittäjä kruunasi kuunteluhetken vastaten lännen suunnalta. Ainakin tänä kesänä voi vielä kuulla kuhankeittäjän vihellystä Oriveden maisemissa. Komea keltainen kuhankeittäjäkoiras lensi pellon poikki. Jotkut retkeläisistä onnistuivat näkemään sen.

Tyytyväisinä lähdimme Eräpyhän suuntaan, mutta poikkesimme matkalla kuuntelemaan, olisiko löytämäni rastaskerttunen edelleen äänessä Uiherlanjoen ruovikossa. Rastaskerttunen on uusi laji Oriveden pinnalistoille. Hyttysten inistessä korvan juuressa yritimme kuulostella rinteen päältä Uiherlanjoen ruovikon suuntaan. Ja sieltähän kaikui kuuluvasti rastaskerttusen voimakas ja hidas tahti. Retkemme oli alkanut loistavasti. Aurinkokin lämmitti pilvien välistä.

Äänien kuuntelua reitin varrella©Jukka T. Helin

Saavuttuamme Eräpyhän parkkipaikalle oli ensiksi eväiden vuoro. Söimme eväitä laavulla, mutta itse tarkastin ensiksi Längelmäveden pinnan mahdollisten lepäilevien lintuparvien varalta. Mitään erityistä en kuitenkaan löytänyt. Retkeläiset nauttivat eväitään jutellen ja hymyillen. Sitten oli aika lähteä Eräpyhän retkeilylenkille.

Polku lähtee aika kovalla nousulla rinnettä ylös. Mutta hitaasti kulkien ja lintuja kuunnellen nouseminen onnistuu hyvin. Koko ajan piti kuitenkin olla varuillaan kivenkolojen sekä liukkaiden kivien ja juurien vuoksi. Retkipolun varrella on muutama melkoisen paha kohta, mutta yllättävän hyvin retkeläiset selviytyivät polun haasteista.

Lepohetki Nunnankirkolla©Jukka T. Helin

Polku kulkee komean näköalarinteen ja metsäkosteikon läpi kohti Nunnankirkkoa. Rinteeltä näkee pitkälle Längelmävedelle Kangasalan suuntaan, mutta harva männikkö asettaa näkymälle rajoitteita. Nunnankirkko on vain kasa kiviä, mutta tästä kivikasasta on joskus etsitty aarrettakin. Pidimme evästaukoa Nunnankirkon edustalla.

Tauon jälkeen laskeuduimme Nunnankirkolta alas Längelmäveden rantaan. Rannan lähituntumassa on Nunnankallio, jolla pesii suurehko tiirayhdyskunta. Katselimme Längelmävettä, mutta emme löytäneet kuin pari kuikkaa. Viertolan Onni kuitenkin kertoi nähneensä petolinnun toisella puolella järveä, mutta pikainen nuotitus ei tainnut oikein onnistua.

Reitti kulkee jyrkkää rinnettä alas©Jukka T. Helin

Kävelimme varovaisesti rantapolkua takaisin parkkipaikkaa kohti. Matkalla poikkesimme toiselle laavulle, jonka edustalla on komea “grilli” ruoanlaittoa varten. Viertolan Kirsi sytytti nopeasti kokemuksellaan tulen ja kärräsi monta palaa makkaraa tulen päälle. Olin itse jättänyt Palosen Tuijan kanssa eväsreppuni autolle, mutta onneksi makkaraa riitti myös meille molemmille. Tosin makkaran syönnin jälkeen oli puhdistettava suu noesta, koska ainakin oma makkarani oli hieman palanut. Mutta maku oli erinomainen!

Nunnankallio sijaitsee rannan läheisyydessä©Jukka T. Helin

Kun olimme levänneet kylliksi, jatkoimme taivaltamista parkkipaikkaa kohti. Parkkipaikan lähellä kuuntelimme sirittäjän eri ääniä ja tapasimme myös pikkusiepon, joka piti vain “tsri”-ääntä. Itse olin kuullut paikalla pari päivää ennen laulavan pikkusieppokoiraan, mutta tämän näkemämme pikkusiepon sukupuoli jäi hieman epävarmaksi. Se oli joko naaras tai viime kesäinen koiraslintu. Pikkusieppo vilahteli todella nopsaan lehvästön suojissa.

Viertolan Kirsi hallitsee makkaranpaiston taiat©Jukka T. Helin

Paluutamme parkkipaikalle ilahdutti myös pyrstötiainen. Pyrstötiainen on komistus tiaisten joukossa. Tämän harvinaisen pesimälajin kohtaaminen on aina miellyttävä kokemus. Pyrstötiaisen pesä on ilmeisesti jossakin lähistöllä, koska olen tavannut pyrstötiaisparin säännöllisesti kevään aikana Eräpyhän alueella.

Eräpyhässä ollessamme kuulimme tai näimme yhteensä 35 lajia. Lintujen lauluaktiivisuus oli kuitenkin melkoisen passiivista, koska monella lajilla tuntuu nyt olevan välivaihe pesinnöistä riippuen. Toinen laulukausi on vasta edessä. Längelmävedessäkään ei ollut mitään lintuparvia, vain jokusia kuikkia. Kuikka on kuitenkin tällaisen maiseman ehdoton tunnelman tuoja.

Joko makkara kohta valmistuu?©Jukka T. Helin

Osa porukasta suuntasi vielä Eräpyhästä kohti Sinivuorta. Sinivuoressa on ollut idänuunilintuja, joita nyt haluttiin erityisesti kuulla. Sinivuoressa lauloi kaksi pikkusieppokoirasta ja pari peukaloista, mutta idulin löytäminen oli tuskallista. Mutta yhtäkkiä iduli suostui ilmoittamaan itsensä laulamalla pari kertaa. Tämä oli onnellinen piste retkellemme.

Retki Orivedelle oli näin ollen menestyksellinen. Jotkut saivat kuulemani mukaan matkalta jopa kolme elistä.  Sain kuulla retkellä mukana olleelta asiantuntijalta, että kohta uhkaa kiikareiden särkeminen, jos eliksiä tulee liian paljon. Tällainen tapa lienee jossain päin käytännössä. Mutta ei ilmeisesti vielä kolmen eliksen jälkeen, koska kiikarin sirpaleita ei näkynyt tällä matkalla.

Kostea painanne luo tunnelmaa©Jukka T. Helin

Sinivuoresta lähdettyämme sadekin alkoi todenteolla. Mutta se ei nyt haitannut. Kaksi kuhankeittäjää, rastaskerttunen, kolme pikkusieppoa, kultarinta ja idänuunilintu olivat mukava saalis kotiin vietäväksi. Takana oli myös rentouttava linturetki mukavassa porukassa. Jälleen tuli opittua uutta lintujen elämästä ja maailmasta.

Jukka T.

Pirkanmaalla on tällä hetkellä pöllöjä lukuisasti liikekannalla. Uusia hiiripöllöjä ja viirupöllöjä ilmoitellaan päivittäin. Pöllöjen avoin näkyminen ja saalistelu sopivilla paikoilla merkitsee sitä, että myyräkannat alkavat ainakin paikka paikoin hiipua. Lisäksi, koska hyvä myyräkanta suosi pesintöjä, pöllöjä on nyt runsaasti maastossa.

Korea lapinpöllö Oriveden maisemissa©Kuva Jukka T. Helin

Yksi mielestäni todellinen lintuelämys on komean lapinpöllön kohtaaminen linturetkellä Pirkanmaalla. Pirkanmaalta on ilmoitettu loppukesän ja syksyn aikana kuudelta paikalta lapinpöllö. Lapinpöllöillä tuntuu olevan jonkinlaista vaellusta muiden pöllöjen tapaan. Lapinpöllön kohtaamiseen Pirkanmaallakin on nyt hyvät mahdollisuudet.

Myyräkö siellä alhaalla liikuskelee?©Kuva Jukka T. Helin

Lapinpöllö on paikkalintu, mutta sillä on säännöllisesti vaellusta. Lapinpöllön pesiminen on sidoksissa myyräkantoihin. Sellaisina vuosina, kun myyräkannat ovat hyviä Pirkanmaalla, lapinpöllöjä voi soidintaa ja pesiäkin maakunnassamme.

Lapinpöllö istuu tarkkaavaisena pellon reunapuussa©Kuva Jukka T. Helin

Olin viime viikonloppuna lauantaina joutsenlaskentaretkellä Oriveden maisemissa Eila Smolanderin kanssa, kun yhtäkkiä kapean pellon kohdalla tien yli lensi isolta näyttävä pöllö. Pöllö laskeutui metsän reunaan närhen rääkyessä ja varoitellessa pöllön lähituntumassa. Kun sain kiikarit silmilleni, määritys varmistui hetkessä: kysymyksessä oli upea lapinpöllö. Lapinpöllölle on tyypillistä suuri koko, iso  pää, hyvin näkyvä naamakiehkura ja keltaiset silmät.

Seisoimme Eilan kanssa rauhallisesti paikoillamme auton luona. Pöllö käänteli ja kallisteli isoa päätään tarkkaillen peltoa allaan. Kaipa sieltä kuului jotakin myyränääntä. Sitten se lensi meitä lähemmäksi ja jäi istumaan matalaan puuhun. Saimme tarkkailla komeaa lapparia lähietäisyydeltä.

Iso pää, naamakiehkura ja keltaiset silmät©Kuva Jukka T. Helin

Lapinpöllö on aktiivinen päivisin ja saalistelee hyvinkin näkyvästi. Tosin pöllö osaa myös pysytellä piilossa esim. tiheässä kuusessa. Lapinpöllö -kuten useat muutkin pöllöt- ovat varsin luottavaisia ihmistä kohtaan, kun niitä ei turhaan häiritä. Rauhallinen ja järkevä käyttäytyminen antaa mahdollisuuden tarkkailla lapinpöllöäkin läheltä.

Lapinpöllön näkee päivisinkin©Kuva Jukka T. Helin

Lapinpöllön havaitseminen on aina retken kohokohta. Eilalle lapinpöllö oli lisäksi elis. Viikonloppuna näimme vielä varpuspöllön ja viirupöllön. Pöllöjä on nyt runsaasti, joten maastossa liikkuessa kannattaa pitää silmät ja korvat avoinna.

Jukka T.

Kesäkuun kiihkeä yölaulajaretkeily alkaa olla heinäkuussa jo ohi. Yölaulajat vaikenevat, ja uusia laulajia löytyy enää jokusia. Kaikesta huolimatta peltoja ja rantaluhtia kannattaa edelleen kuulostella, koska vielä löytyvät uudet laulajat saattavat olla sitten niitä varsin harvinaisia lajeja. Viirusirkkalinnut ja viiriäiset saapuvat usein vasta myöhään heinäkuussa.

Itse olen panostanut heinäkuussa kesäkuun tiiviin yöretkeilyn päätyttyä vesilintujen ja laulujoutsenten poikueiden seuraamiseen ja laskemiseen. Tosin laulujoutsenten pesintöjä on syytä etsiskellä jo toukokuun alusta alkaen, kun emot hautovat munia pesäkummuilla. Näin ne näkyvät hyvin, koska kasvillisuus on vielä matalaa.

Joutsenemo ja poikanen Löytäneellä Orivedellä©Jukka T. Helin

Kalastelevien kuikkaparvien kiikaroiminen suurilta järvenseliltä tai pienemmiltäkin järviltä kuuluu myös heinäkuiseen ohjelmaani. Samalla saa hieman tuntumaa siitä, miten kuikkien pesintä on onnistunut. Pari päivää sitten tein kuikkaseurantamatkan Oriveden ja Kuhmalahden alueille. Etenkin Kuhmalahden puolelta löytyi lukuisasti kuikkia, jotka saalistelivat parvissa tyypilliseen tapaansa. Muutama poikanenkin löytyi.

Kuikkia Kuhmalahdelta Längelmäveden rannalta©Jukka T. Helin

Katselin Kuhmalahdella eräältä kalliolta edessäni näkyvää Längelmävettä. Aivan kallion juurella uiskenteli ja kalasteli muutama kuikka sekä yksi ruskeahko kuikanpoikanen. Sain rauhassa lähietäisyydeltä seurata, miten kuikat “korisivat” ja “ulvoivat” lähes koko ajan. Tuttua kuikka-huutoa ei kuulunut, vaan useita muita ääniä, joita ei aivan heti ehkä yhdistäkään kuikan äänivalikoimaan.

Kuikka poikasineen Längelmävedellä©Jukka T. Helin

Kaakkureita kalastelee ja oleilee myös kuikkien seurassa monin paikoin. Kaakkurit innostuvat toisinaan kovaäänisiin soidinmenoihin kalastusalueillaankin. Jos haluaa tutustua kaakkureiden ominpaan ympäristöön, pitää lähteä kiertelemään syrjäalueiden metsälampia. Sieltä voi tavata kaakkuriemon poikasineen. Löysin itsekin eräältä tutulta metsälammelta Orivedeltä jälleen emon yhden ruskean poikasen kera. Muita kaakkuripoikueita en tähän mennessä ole löytänyt Oriveden tai Kuhmalahden alueilta.

Metsälammen kaakkuri poikasineen Orivedellä©Jukka T. Helin

Laulujoutsenpoikueita voi havaita lähes kaikkialla. Niitä löytää niin suurien järvien suojaisilta ruohostolahdilta kuin pienemmiltäkin järviltä. Usein poikueet uivat hetken aikaa täysin avoimesti, jolloin poikasten määrä on helposti laskettavissa. Olen havannut, että aamuvarhainen aika on otollinen siihen, että useat vesilintulajit ovat esillä kasvillisuuden suojista. Samalla olen usein mökkirannasta Orivedellä kuunnellut useankin kurkipariskunnan komeaa “torvensoittelua” järven eri rantaniityiltä ja pelloilta. Varhaiset kesäaamut ovat hyvää aikaa tehdä lintuhavaintoja.

Harmaahaikaroita kannattaa kaivella esiin korkean järvikasvillisuuden seasta. Vaikka harmaahaikara on suuri ja näkyvä lintu, se uppoaa varsin hyvin korkean ruovikon sekaan. Harmaahaikaroita alkaa saapua maahamme jälleen lisääntyvästi heinäkuun alusta alkaen. Haikarat lähtevät osittain Suomenlahden eteläpuolelta kiertelemään maahamme. Joukossa on myös nuoria lintuja. Monet ajattelevat, että nuoret haikarat ovat syntyneet Suomessa. Vaikka Pirkanmaallakin voi jopa vuosittain jossakin päin pesiä muutama harmaahaikara, niin täällä kiertelevät kesän loppupuolen haikarat ovat saapuneet valtaosin kauempaa. On kuitenkin korostettava, että harmaahaikara on pesimäaikana yllättävän näkymätön.

Harmaahaikara Hirtopohjan ruovikossa©Jukka T. Helin

Heinäkuisilla pelloilla oleskelee kurkipariskuntia ja luppokurkien erisuuruisia parvia. Kun peltoja kiertelee, voi havaita myös kattohaikaroita, jos on hyvä onni. Kattohaikara on aina komea näky suomalaisella pellolla. Kattohaikara ei tarvitse mitään suurta peltoa, vaan se voi viihtyä aivan pienelläkin peltotilkulla tai jossakin muussa yllättävässä paikassa. Kattohakaran ensimmäistä pesintää Suomessa odotellaan vuosittain.

Kattohaikarankin voi onnekas kohdata Pirkanmaalla©Jukka T. Helin

Heinäkuussa ja elokuussa on oiva tilaisuus staijata petolintuja. Petoja havaitsee pelloilta ja korkeilta paikoilta. Esimerkiksi muuta maastoa ylemmiltä hakkuuaukioilta, joilta on laajat näkymät erisuuntiin, voi seurata petolintuja lentelemässä etsien poikasilleen ruokaa. Petolintujen seuraaminen on aina yhtä haastavaa ja mukavaa lintuharrastusta! Se kehittää määritystaitoja. Kohdalle saattaa Pirkanmaallakin osua jokin harvinainen petolintulaji kuten kiljukotka tai sirosuohaukka. Aikuisten lintujen ohessa saa seurata juuri pesästä lähteneiden poikasten seikkailuja maassa ja ilmassa.

Tuulihaukka Suomaseman peltomaisemassa Orivedellä©Jukka T. Helin

Heinäkuussa voi sopivilla paikoilla havainnoida kahlaajien ensimmäistä rynnistystä. Varsinkin otollisilla säillä kannattaa lähteä vesistöjen rannalle katsastamaan, näkyykö näitä komeapukuisia aikuiskahlaajia liikekannalla. Pirkanmaalla on valitettavan vähän kahlaajapaikkoja, jonne kahlaajat laskeutuisivat ruokailemaan ja levähtämään. Tampereen Lielahti on nyt kokonaan menetetty. Sastamalan Stormikaan ei tunnu enää muodostuvan entisten vuosiensa kaltaiseksi kahlaajapaikaksi. Lempäälän Ahtialanjärven Lokkisaari on jo tässäkin heinäkuussa kerännyt monilajisen kahlaajajoukon, mutta kahlaajien havainnointi rannalta käsin on hankalaa. Kuhmalahden Tervaniemenlahden vesi on edelleen korkealla siten, että järveen ei tunnu muodostuvan juurikaan lietettä ainakaan lähiaikoina.

Valkoiset lumpeenkukat kukkivat monin paikoin©Jukka T. Helin

Loppukesästä ja alkusyksystä Pirkanmaalla näkee jälleen merimetsoja, jotka saapuvat oleilemaan alueellemme loppuvuodeksi ja jotka odottelevat ilmojen kylmenemistä ja järvien jäätymistä. Tuo “musta viikinki” on komea lintu, joka kuuluu mielestäni jo perinteiseen syksyiseen pirkanmaalaiseen järvinäkymään. Tänäkin kesänä merimetsot ovat aiheuttaneet vilkasta keskustelua. Saaristossa ja rannikolla merimetsojen pesimäkoloniat ovat joutuneet yhä useammin häirinnän kohteiksi. Saa sitten nähdä, mitkä ovat mielialat, kun merimetso päättää ensimmäisen kerran pesiä Pirkanmaalla kenties jossakin Näsijärven alueella. Tänään näin merimetson Aspinniemestä. Se oleskeli Siilinkarilla ja Koukkukarilla.

Heinäkuu tarjoaa paljon nähtävää lintuharastajille! Käykää retkeilemässä ja ilmoittakaa havainnot yhteiseksi hyödyksi Tiiran lintuhavaintojärjestelmään.

Jukka T.

Ajelin keskiviikkona 13.5. Tampereelta mökille Oriveden Rönniin. Tarkoituksenani oli muun ohessa käväistä parilla hyvällä lintupaikalla. Lähinnä ajattelin Pappilanniemeä ja Hirtopohjaa. Orivedeltähän on tehty lähiaikoina hyviä lintuhavaintoja. Näistä mainittakoon kaksi lyhytnokkahanhea ja sitten 11.5. maanantaina havaittu kattohaikara Oriveden Pappilanlahden luhdalta. Itse en ehtinyt kattohaikaraa näkemään, koska lintu oli päättänyt poistua paikalta ennen minun saapumistani. Tosin itse näin parisen vuotta sitten kaksi muuttavaa kattohaikaraa Oriveden Eräjärvellä, joten suru ei ollut mitenkään musertava.

Valkoinen jalohaikara Orivedellä Pajukannassa©Kuva Jukka T. Helin

Tarkastelin mökin rannasta Rönnin lintutilannetta. Eipä siinä mitään uutta näyttänyt olevan. Niinpä lähdin havainnoimaan lintuja muille paikoille. Mieleeni välähti poiketa myös Pajukannassa Sakkolanlahdella. Lahtihan on hyvä lintupaikka. Siellä on mm. säännöllisesti yksi tai kaksi härkälintureviiriä. Ja sieltä on kuulunut mökin rantaan jälleen kaulushaikaran puhaltelua perinteiseltä reviiriltä. Vesipääskynkin olen sieltä joskus tavannut.

Kun saavuin hiekkatietä lahden reunamille, havaitsin sivusilmällä mökkien ja lehteen tulevien lehtipuiden välistä valkoisen läikän lahden ruohikossa. Mietiskelin siinä, että laulujoutsen varmaankin on tehnyt pesän lahdelle. Jätin auton tien reunaan ladolle ja rämmin viime käynnin jälkeen harvennetun kuusikon läpi rantaan.

Laitoin kaukoputken pystyyn ja asetin kiikarit silmilleni. Koko ajan oli kuulunut härkälinnun soidinta ja kauempaa Niittylahden suunnalta suurehkon joutsenparven ääntä. Kaulushaikarakin oli ehtinyt puhallella muutaman sarjan. Sitten kiikarini pysähtyi siihen jo aiemmin havaitsemaani valkoiseen läikkään. Siinähän oli selvästi valkoinen haikara varsin lähellä eikä mikään joutsen!

Jalohaikaran liikkeet ovat harkittuja©Kuva Jukka T. Helin

Toden totta -haikara oli aluksi varsin pahasti ruohon seassa eikä sen koon arvioiminenkaan ollut yksinkertaista. Melko pian kuitenkin määritys varmistui. Siinähän patsasteli ja venytteli kaulaansa jalohaikara eli itselleni Oriveden pinna!

Laitoin viestin Bongariliiton lintutiedotukseen ja jatkoin jalohaikaran ihailemista. Otin siitä myös lukuisasti kuvia, mutta kirkas vastavalo oli valitettavan paha. Haikara seisoi kokovaaleassa koreassa puvussaan pitkiäkin aikoja paikallaan. Välillä se kohotti jännästi nokkaansa yläviistoon kaakkurimaisesti ja sitten taas astui muutaman askeleen joutuisasti ruovikossa. Toisinaan sen liikkeet olivat hitaita ja sitten taas yhtäkkiä hyvinkin joutuisia. Mutta kaiken kaikkiaan vaikutelma oli haikaralle tyypillisen arvokas.

Jalohaikara oli enimmän ajan hyvin näkyvissä©Kuva Jukka T. Helin

Haikara lensi lyhyen matkaa hieman etäämmälle. Sitten se sai nokkaansa ilmeisesti sammakon, jota se alkoi hitaasti niellä. Oli kiintoisaa seurata, miten sammakko alkoi valua sen pitkää kaulaa alas.

Puhelin soi ja Tuomenoja Tapio oli langan päässä. Hän kysyi, onko todellakin rämmittävä tuon kuusikon läpi. Totesin, että näin on tehtävä, jos haluaa nähdä jallun kunnolla. Pian alkoi kuuluakin oksien rasahtelua Tapion sekä Ohtosen Aarnen rientäessä kuusten välistä rantaa kohti. Tai Tapio tuli aina maltilliseen tapaansa!

Jalohaikara jatkoi rauhallista paikallaoloaan lahdella ravintoa etsiskellen. Se oli löytänyt mukavan lahdensopukan eikä antanut häiritä itseään. Tällainen lepohetki antoi sille voimia suunnata pian uusille oleskelusijoille.

Jalohaikara etsii sammakoita luhdalta©Kuva Jukka T. Helin

Jalohaikaran kohtaaminen Orivedellä oli itselleni varsin mieluisa kokemus. Jalohaikaroita on ollut Pirkanmaalla tähän mennessä tänä keväänä kolme. Samanaikaisesti Oriveden haikaran kanssa on Akaassa oleskellut jalohaikara. Lisäksi huhtikuun loppupuolella Tampereen Iidesjärvellä viivähti jalohaikara.

Jukka T.