PiLY:n retkiblogi

Ajelin keskiviikkona 13.5. Tampereelta mökille Oriveden Rönniin. Tarkoituksenani oli muun ohessa käväistä parilla hyvällä lintupaikalla. Lähinnä ajattelin Pappilanniemeä ja Hirtopohjaa. Orivedeltähän on tehty lähiaikoina hyviä lintuhavaintoja. Näistä mainittakoon kaksi lyhytnokkahanhea ja sitten 11.5. maanantaina havaittu kattohaikara Oriveden Pappilanlahden luhdalta. Itse en ehtinyt kattohaikaraa näkemään, koska lintu oli päättänyt poistua paikalta ennen minun saapumistani. Tosin itse näin parisen vuotta sitten kaksi muuttavaa kattohaikaraa Oriveden Eräjärvellä, joten suru ei ollut mitenkään musertava.

Valkoinen jalohaikara Orivedellä Pajukannassa©Kuva Jukka T. Helin

Tarkastelin mökin rannasta Rönnin lintutilannetta. Eipä siinä mitään uutta näyttänyt olevan. Niinpä lähdin havainnoimaan lintuja muille paikoille. Mieleeni välähti poiketa myös Pajukannassa Sakkolanlahdella. Lahtihan on hyvä lintupaikka. Siellä on mm. säännöllisesti yksi tai kaksi härkälintureviiriä. Ja sieltä on kuulunut mökin rantaan jälleen kaulushaikaran puhaltelua perinteiseltä reviiriltä. Vesipääskynkin olen sieltä joskus tavannut.

Kun saavuin hiekkatietä lahden reunamille, havaitsin sivusilmällä mökkien ja lehteen tulevien lehtipuiden välistä valkoisen läikän lahden ruohikossa. Mietiskelin siinä, että laulujoutsen varmaankin on tehnyt pesän lahdelle. Jätin auton tien reunaan ladolle ja rämmin viime käynnin jälkeen harvennetun kuusikon läpi rantaan.

Laitoin kaukoputken pystyyn ja asetin kiikarit silmilleni. Koko ajan oli kuulunut härkälinnun soidinta ja kauempaa Niittylahden suunnalta suurehkon joutsenparven ääntä. Kaulushaikarakin oli ehtinyt puhallella muutaman sarjan. Sitten kiikarini pysähtyi siihen jo aiemmin havaitsemaani valkoiseen läikkään. Siinähän oli selvästi valkoinen haikara varsin lähellä eikä mikään joutsen!

Jalohaikaran liikkeet ovat harkittuja©Kuva Jukka T. Helin

Toden totta -haikara oli aluksi varsin pahasti ruohon seassa eikä sen koon arvioiminenkaan ollut yksinkertaista. Melko pian kuitenkin määritys varmistui. Siinähän patsasteli ja venytteli kaulaansa jalohaikara eli itselleni Oriveden pinna!

Laitoin viestin Bongariliiton lintutiedotukseen ja jatkoin jalohaikaran ihailemista. Otin siitä myös lukuisasti kuvia, mutta kirkas vastavalo oli valitettavan paha. Haikara seisoi kokovaaleassa koreassa puvussaan pitkiäkin aikoja paikallaan. Välillä se kohotti jännästi nokkaansa yläviistoon kaakkurimaisesti ja sitten taas astui muutaman askeleen joutuisasti ruovikossa. Toisinaan sen liikkeet olivat hitaita ja sitten taas yhtäkkiä hyvinkin joutuisia. Mutta kaiken kaikkiaan vaikutelma oli haikaralle tyypillisen arvokas.

Jalohaikara oli enimmän ajan hyvin näkyvissä©Kuva Jukka T. Helin

Haikara lensi lyhyen matkaa hieman etäämmälle. Sitten se sai nokkaansa ilmeisesti sammakon, jota se alkoi hitaasti niellä. Oli kiintoisaa seurata, miten sammakko alkoi valua sen pitkää kaulaa alas.

Puhelin soi ja Tuomenoja Tapio oli langan päässä. Hän kysyi, onko todellakin rämmittävä tuon kuusikon läpi. Totesin, että näin on tehtävä, jos haluaa nähdä jallun kunnolla. Pian alkoi kuuluakin oksien rasahtelua Tapion sekä Ohtosen Aarnen rientäessä kuusten välistä rantaa kohti. Tai Tapio tuli aina maltilliseen tapaansa!

Jalohaikara jatkoi rauhallista paikallaoloaan lahdella ravintoa etsiskellen. Se oli löytänyt mukavan lahdensopukan eikä antanut häiritä itseään. Tällainen lepohetki antoi sille voimia suunnata pian uusille oleskelusijoille.

Jalohaikara etsii sammakoita luhdalta©Kuva Jukka T. Helin

Jalohaikaran kohtaaminen Orivedellä oli itselleni varsin mieluisa kokemus. Jalohaikaroita on ollut Pirkanmaalla tähän mennessä tänä keväänä kolme. Samanaikaisesti Oriveden haikaran kanssa on Akaassa oleskellut jalohaikara. Lisäksi huhtikuun loppupuolella Tampereen Iidesjärvellä viivähti jalohaikara.

Jukka T.

Usein kuulee sanottavan, että paras pöllösää on tyyni ja kirkkaan kuutamoinen yö, jolloin pakkasta on vähän. Tämä lienee totta, mutta yllättävän usein pöllöjä kuulee kurjassakin säässä ja melkoisen kovassa pakkasessa. Itselläni on tästä lukuisia kokemuksia.

Maanantainen (16.2.) ilta oli kirkas ja taivas tähtiä täynnä. Kuutamoa ei kuitenkaan ollut. Pakkanen oli siinä 10 asteen paikkeilla illalla klo 18.00 aikoihin. Yöksi luvattiin pakkasen kiristyvän entisestään. Tästä huolimatta olin hankkiutumassa pöllöretkelle Oriveden suuntaan.

Saavuin Oriveden Lyytikkälään hieman ennen iltakuutta. Olin sopinut Smolanderin Eilan kanssa pöllöretkestä. Eilaa ei pakkanen tuntunut pelottavan, vaikka jonkinlaista epävarmuutta olinkin hänen äänessään tulkinnut. Eila on innostunut kovasti pöllöretkiin. En yhtään ihmettele tätä, koska pöllöt ovat mukavia lintuja -varsinkin niiden soidin on upeaa kuunneltavaa talvi- ja kevätyön pimeydessä.

Nautimme lämpimät kahvit ja sitten suuntasimme pöllöilemään. Eilakin oli pukeutunut erityisen lämpimiin varusteisiin, mikä oli varsin hyvä ratkaisu. Pöllöretkellä tulee aina viileä, vaikka pakkasta ei olisikaan. Tästä syystä on tärkeää muistaa lämmin pukeutuminen ja hyvät eväät! Hyvä seurakin lämmittää.

Eila oli pukeutunut lämpimiin. Kuva © Jukka T. Helin

Mielessäni olin ajatellut käydä sellaisillakin paikoilla, joilla ei vielä tänä vuonna oltu käyty pöllöjä kuuntelemassa. Tästä syystä reitistä muodostui hieman poukkoileva. Ajoimme aluksi Aihtian järven suuntaan ja siitä Punkaniemelle. Tämä tie lähtee hieman Orituvan länsipuolelta kohti Pukalaa.

Tuo alue on ollut yleensä pöllötön, mutta nyt sieltä löytyi kuitenkin innokkaasti puputtava helmipöllö. Ei tästä retkestä tullut ainakaan pöllötöntä nollaretkeä! Palattuamme takaisin Jyväskyläntielle lähdimme Siitaman suuntaan, mutta teimme poikkeaman Viitapohjaan. Tuolla alueella on ollut aiempina vuosina helmipöllöjä ja viirupöllöjä. Huuhkajakin on huhuillut. Nyt pöllöjä ei löytynyt. Havainnointia kuunteluineen häiritsi tuntuvasti Kuteman kaivos, jonka synnyttämä melusaaste leviää todella laajalle.

Seuraavat pöllöt löytyivät sitten Suomaseman suunnalta. Illan toinen helmipöllö puputti Kangasalan Ponsassa lähellä Oriveden rajaa. Tämän pöllön olin kuullut jo aiemmin Aarne Ohtosen kanssa. Helmari oli edelleen aktiivisesti äänessä.

Kun saavuimme Kellosalmelle tutulle lehtopöllöreviirille, siellä oli täysin hiljaista. Käytän pöllökartoituksissa atrappiakin ja nyt, kun olin soittanut lehtopöllön ääntä, alkoi aivan lähellä kapean peltokaistaleen reunametsässä tapahtua. Eila säpsähti ja taisin itsekin hieman värähtää.

Alkoi välittömästi uskomattoman komea lehtopöllöjen soidin. Koiras huhuili lähietäisyydellä komeasti. Seasta kuului naaraan “kivit” ääntä. Lehtopöllön soidin sopii juuri tällaiseen kulttuuriympäristöön ja peltomaisemaan, jossa on peltometsiköitä. On vaikeata sanoin kuvailla, miten mahtavaa tuollaisen lehtopöllösoitimen kuunteleminen on kirkkaan pirkanmaalaisen tähtitaivaan alla pakkasyön hämäryydessä! Se pitää itse kokea. Nautimme Eilan kanssa tovin aikaa tästä upeasta luonnonnäytelmästä. Lehtopöllöt olivat edelleen paikalla tutulla reviirillään.

Jatkoimme Suomaseman suuntaan. Uuden lehtopöllöpariskunnan yhdytimme toiselta tutulta reviirialueelta Suomasemasta. Lehtopöllökoiraiden äänen sävyerot ovat usein selkeitä. Pöllöyksilöitä voi tuntea äänen erityisominaisuuksien perusteella. Tämä Suomaseman pariskunta ei ollut aivan yhtä kiihkeällä soidinpäällä kuin Kellosalmen pariskunta, mutta kyllä Suomasemallakin sai soidinta kuulla.

Saavuimme sitten Koivuniemeen Naappilan lähelle. Hetken kuuntelimme siellä yön hiljaisuutta. Yhtäkkiä aloin aistia, että jostakin kuuluu aivan selkeästi pienin väliajoin “huu-huu-huu- jne…). Ääni voimistui. Siellähän huhuili aktiivisesti ja kuuluvasti sarvipöllö. Sarvipöllön soidin on aina herkullista koettavaa, koska sarvipöllöt eivät välttämättä ole mitään innokkaita huhuilijoita. Usein sarvipöllön paikallaoloon havahtuu kesällä juhannuksen aikoihin, kun lähimetsästä alkaa kuulua kovaääninen sarvipöllöpoikueen kerjuuääni. Tai sitten emot lentelevät saalistuslennoillaan lähialueen pelloilla.

Tämän jälkeen kuuntelimme Vehkalahtea ja Lyytikkälää, mutta huuhkajasta ja  lehtopöllöstä ei ollut merkkiäkään. Niinpä heitin Eilan kodin lämpimään kertomaan miehelleen Olaville pöllökokemuksistaan ja erityisesti lehtopöllöjen komeasta soidintamisesta. Joimme hieman lämmintä mehua. Itse päätin vielä jatkaa retkeä kiristyvästä pakkasesta huolimatta.

Lyytikkälän pakkasilta ja auringonlasku. Kuva © Jukka T. Helin

Niinpä ajelin Uuhiniemeen, jossa on myös komeaa peltomaisemaa. Sielläkin voisi olla vaikkapa lehtari. Pöllöjä ei kuitenkaan alueelta löytynyt. Kun pysähdyin hetkeksi yhteen tienristeykseen kuulostelemaan pöllötilannetta, kuului yhtäkkiä yhden talon pihasta ääni:” Pysäköitkö kaupungissakin keskelle tietä?”. Huomasin kyllä pihan ohittaessani, että pihassa oli valot. Täytyy myöntää, että olin hieman huvittunut:-). Ketähän tuo hetkellinen pysähtyminen keskellä yötä maaseudulla kylätien risteykseen olisi häirinnyt? Ehkäpä sitten kuitenkin.

En viitsinyt vastata mitään, vaan kuulostelin kaikessa rauhassa vielä hetkisen pöllöjä. Pöllöretkillä voi joskus tavata tarkkasilmäisiä ihmisiäkin yön hämäryydessä. Nämä havaitsevat heti, jos joku on lähtenyt kaupungista kuuntelemaan pöllöjä maaseudun rauhaan. Eli eräänlaisia pöllöjä hekin.

Pitkäjärven alueella kohtasin vanhalta reviiriltä lehtopöllökoiraan. Aikaisemmin tämän vuoden kuunteluissa tuo alue oli ollut äänetön. Lehtopöllönaaras puolestaan kivitteli Pajukannassa paikalla, jossa viime kesänä oli lehtopöllöpoikue.

Pöllöretki oli onnistunut pakkasesta huolimatta. Saimme kuunnella Eilan kanssa kiihkeärytmistä lehtopöllösoidinta sekä upeaa sarvipöllökoiraan puhallusta. Lisäksi muutama vanha lehtopöllöreviiri varmistui edelleen asutuksi. Itse nautin pöllöretkistä ja viihdyn yön hämäryydessä tutuilla retkeilyalueilla kevät kevään jälkeen.

Nyt on aika lähteä kokemaan pöllöelämyksiä! Pöllöjä on runsaasti eri puolilla Pirkanmaata. Seuraava kevät voi taas olla hyvin hiljainen. Pöllöretki väsyttää, mutta saadut hienot elämykset parantavat väsymyksen tunteet nopeasti.

Jukka T.